Rullallallei

On typerää, että ihmiset ajattelevat ettei sairaana tai pitkäaikaissairaana saisi tehdä mitään niinä hyvinäkään päivinä, eikä pitkäaikaissairas saisi tehdä mitään fyysisesti rasittavaa tai hauskaa. Se ei tee minusta tai kenestäkään vähemmän sairasta, jos jonain päivänä jaksaa enemmän kuin useimpina päivinä. Se, että näet minut esimerkiksi kaupungilla, ystävän kanssa baarissa, katsomassa stand uppia tai tekemässä jotain muuta vastaavaa, jotain mikä on hauskaa, mukavaa, viihdyttävää, se ei tee minusta tervettä. Luultavimmin se tekee minusta sairaamman. Olen seuraavana päivänä, ehkä jopa viikkona, kipeämpi, väsyneempi, voimattomampi, kuin jos en olisi mennyt ja tehnyt jotain. Jos en olisi mennyt ja koittanut elää hetken "normaalisti" niin voisin paremmin! Välillä on kuitenkin jo ihan henkisen terveyden vuoksi mentävä ja tehtävä jotain mikä on hauskaa, sosiaalista ja itselle tärkeää vaikka se tarkoittaisikin lisää kipua. Minun elämäni tapahtuu päivä kerrallaan. Jos voin...

Ja kyllä, aloitan heti lääkejutuilla. Mulla oli lääkärin soittoaika taas vaihteeksi ja nostettiin jälleen Madoparin annostusta. Olen alkanut huomaamaan ihan selkeitä muutoksia itsessäni ja olemisessa nyt. Esimerkiksi ennen en pystynyt kävelemään ihmisjoukossa pelkäämättä koko ajan, että kaadun. Tasapaino ja kehonhahmotus olivat niin huonoja. Nyt olen jo muutamaan otteeseen kävellyt kauppakeskuksissa yms paikoissa ihan "normaalisti", pelkäämättä siis. Kepit on apuna ja ne varmaan tulevat olemaankin aina, mutta se tunne, kun ei tarvitse pelätä, olla koko ajan varuillaan, sydän hakaten ja hiki valuen. Ennen saatoin siis kaatua ihan vain siitä, että joku käveli liian lujaa vauhtia kohti minua!! Tai jos oli leikkiviä lapsia niin jähmetyin paikoilleni, seisoin leveä "raiteisesti" paikallani kauhuissani, jähmetyin ja kaikki tämä oli oman järkeni vastaista! Järki kyllä tiesi ettei noissa tilanteissa ole hätää, mutta kroppa meni paniikkiin. Kuten aina sanoin, minulla on...