Puhdistavat itkut psykiatrisen sairaanhoitajan luona

Kävimme keskustelemassa joitain viikkoja sitten siitä, kun mieheni haluaisi nyt vihdoinkin aloittaa hänen ADHD:n lääkityksen kokeeksi.
Kävimme siis ns.Mielitiimissä.
Keskustelussa haluttiin mielellään myös läheisen ihmisen mielipide ja miehen kohdalla se luonnollisesti olen minä.
Nämä kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa siinä keskustelun aikana ilmeisesti kiinnittivät huomiota siihen kuinka paljon minulla on rasitteita elämässä ja olivat siitä huolissaan.
Kävihän siinä väkisin ilmi omien 7 diagnosoidun sairauden lisäksi ja sen lisäksi mitä vaikeuksia miehen ADHD ja työnarkomania aiheuttaa, niin myös minun vanhempieni tilanne ja kuinka kannan siitä huolta niin henkisesti kuin auttamalla, ja lapsien tilanteet, kuinka vaikka he ovat maailman ihanimmat, niin Isompaa vaivaa pahat, viikottaiset migreenit ja vatsaongelmat ja Pienemmän multiallergia vaikeuttaa arkea.

Sain siis ajan arvioon psykiatriselle sairaanhoitajalle ja kävin siellä pari viikkoa sitten. Minun on vaikea avautua muille kuin lähimmille ihmisille niin jäin miettimään, että osaanko puhua ongelmistani vieraalle, vaikkakin ammattilaiselle.

Varasimme sitten kuitenkin viikon miettimisen jälkeen ensimmäisen keskusteluajan ja
kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla keskusteluajalla eilen.
Parin viikon välein alan nyt käydä ja jatkoa katsotaan myöhemmin, esim.onko jokin muu tukitoimi/keskusteluapu tarpeen.

Olihan se kokemus.
Minä joka mietin, että kannattaako sinne edes mennä päädyin itkeä vollottamaan viimeisen 30min tunnin ajasta.
Ja siis minä ne tyypillisesti itke. Ikinä.
Mutta oli kyllä osaava ihminen. Osasi aika nopeasti päätellä mun ongelmakohdat puolesta sanasta ja hänelle oli helppo puhua.

Puhuttiin tästä minun dopaherkkä dystonia-diagnoosista, jonka sain hiukan alle vuosi sitten ja kuinka se, että olen sairastanut tätä tietämättäni 32v on vaikuttanut minuun, mutta myös läheisiini niin nykyään kuin aiemmin.

Olen koittanut käsitellä sitä ja sen merkitystä elämääni itsekseni, mutta nyt kyllä myönnän, etten ole siinä onnistunut. Olen paremminkin työntänyt ajatuksia siitä taka-alalle niiden pulpahdellessa pintaan.

On vaikeaa käsitellä sitä tosiasiaa, kuinka paljon tämä sairaus (nyt kun tiedän mihin kaikkeen tämä vaikuttaa ja mitkä kaikki asiat minussa, joita olen pitänyt ihan vain osana minua/"luonteen" tai kropan piireteinä, ovatkin tätä sairautta) vaikuttaa minuuteen, koko minuun, ei vain kävelyyn, kramppeihin ja fyysisiin kipuihin.
Ja kuinka iso osa valinnoistani ja vaikeuksistani onkin sitä, että minulta on dopamiinin tuotantoon osallistuvan entsyymin muodostumista estävä geenivirhe. Vaikka olisin tehnyt mitä, yrittänyt kuinka kovasti, ponnistellut, muuttanut ajattelua, asennetta, ajankäyttöä... Mikään ei olisi vaikuttanut. Yhtään. Koska virhe on geeneissä. 

Siis en todellakaan ole normaalisti "jossitteleva" ihminen vaan paremminkin käsittelen asiat kun ne vastaan tulevat ja annan sitten olla. En yleensä mieti "entä jos"...
Nyt vuoden aikana on kuitenkin tullut hyvin usein, monta krt viikossa entä jos-ajatuksia...
Esim.se miksi liikunta oli lapsesta saakka vastenmielistä johtui pitkälti siitä, että se sattui.
Pikkulapsena en tietenkään osannut itse eritellä miksi, eikä kukaan ollut auttamassa/selittämässä,kukaan ei ikinä yrittänyt kysyä miksi teen joitain asioita, kuten teen, eikä selvittää miksi minuun sattuu tmv, ei vaikka kerroin kyllä sitten esim.kouluikäisenä,kuinka kipeää käy ja kuvailin oireitani koulussa terveydenhoitajalla, kotona jne.
Kertaalleen vanhemmat veivät minut lääkäriin 13 vuotiaana, koska pyysin.
Sillä ainoalla lääkärikäynnillä pääteltiin ongelma enemmän psyykkiseksi ja määrättiin venyttelyä.

Sitten koulussa sen lisäksi, että oli kipuja ja kramppeja sain kuulla jatkuvasti, että jos yrittäisin enemmän niin pystyisin. En tietenkään tiennyt, että minun koordinaatiokyky ja tasapaino ovat oikeasti huonompia tästä sairaudesta johtuen eikä vain niin, että minä olen itse vain huonompi.

Kotona isä paasasi, että juoksu ja kävely ovat ainoaa oikeaa liikuntaa, joilla pysyy terveenä. Vaikka pyöräilin 20-40km melkein päivittäin niin se ei kelvannut kun kunnossa pysyy vain juoksemalla...ja minähän en jalan kramppien takia pystynyt kävelemään kuin max.1km.nuorempana,siksi pyöräilinkin joka paikkaan..
Mutta koska minut oli kerran käytetty lääkärissä ja Herra Lääkäri oli TODENNUT ettei vikaa ole niin se vika olen siis minä kun en halua kävellä. Jne.

Näitä olen pyöritellyt viimeiden vuoden päässäni, että entä jos olisin saanut lääkkeen jo vaikka esiteininä ja olisinkin pystynyt kävelemään ja juoksemaan normaalisti (siis tämä olisi ollut todennäköistä jos lääke olisi aloitettu varhain... Toki täällä peräsuomessa tuskin oli lääkäriä joka tämän olisi tajunnut diagnosoida... Mutta kuitenkin tätä on diagnosoitu jo - 47 lähtien vaikka äärimmäisen harvinainen onkin...).

Näitä siis siellä juteltiin. En tiedä mitä ensi kerralla. Pitäisikö puhua siitä kuinka äärettömän vaativa olen itseäni kohtaan...? Kuinka pidän hervottoman korkeita tavoitteita itselleni, sellaisia joita en mitenkään pysty tavoittamaan, kaikilla elämän osa-alueilla.

Aivan sama, juttua riittää varmasti.
Oli yllättävän puhdistavaa puhua ja itkeä ja sitten jatkaa arkea normaalisti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolonoskopia. Mitä, kuinka, millainen?!

Myönteinen määräaikainen eläke päätös

Erityisherkkä, introvertti vai ujo?