Norsu mudassa

Yksi lauantai kohta jälleen ohi.
Tänään on ollut jälleen erittäin...hankala päivä.
En haluaisi aina vain kuulostaa negatiiviselta, koska en oikeasti ole sellainen, mutta viime aikoina elämä on ollut yhtä vastatuulta.

Minä en ole ihminen, joka kadehtii muita tai edes haaveilee (oikeasti) muunlaisesta elämästä, omani on oikein hyvä ja rakas elämä.
Olen kuitenkin viime aikoina yllättänyt itseni katsomassa pyöräilijöitä, juoksijoita, jopa lastenrattaita työntäviä ihmisiä kateellisena.

"Hyvähän sinun on siinä olla tuolla lailla, jalat toimii ja vie sinua eteenpäin" 

Ihan järjetöntähän se on. Ei muiden toimivat jalat ole minulta pois tai liity mitenkään siihen etten itse pysty pahemmin tällä hetkellä kävelemään.
Sitä paitsi minä pystyn kuitenkin kotona kulkemaan ilman pyörätuolia. Entä ne jotka eivät pysty edes siihen? Miksi se ei tee minua tyytyväiseksi, että kuitenkin tulen esimerkiksi vessassa toimeen omillani? En tarvitse avustajaa tmv.
Keskity nyt ihminen siihen mikä sinulla on hyvin!-komennan itseäni, mutta huonoin tuloksin.
Vellon itsesäälissäni kuin norsu mudassa.

Kiitollisuus päiväkirjan pitokin on jäänyt.
Aiemmin koko kevättalven kirjoitin Kiitollisuus päiväkirjaa. Kirjasin illalla ylös vähintään kolme asiaa, joista olin ollut sen päivän aikana kiitollinen.
Ja joka kerta löysin enemmän kuin kolme.
Koska hei, minulla on asiat oikeasti varsin mukavasti.

Sitä suurempi on nyt syyllisyyteni, kun annan itseni märehtiä huonoja asioita.
Eräs tuttavani käy terapiassa ja olen siitäkin kateellinen.
Hänellä on joku joka on pakotettu kuuntelemaan hänen negatiivisuuttaan. Hänen mielipiteitään. Hänen ongelmiaan.

Yksinäinen. Sitäkin olen. Loukkaantunut. Paljonkin.
Analysoin itse itseäni. Mikä muuttui? Miksi nyt?
Ehkä osa syystä on siinä, että olen vihdoin selättänyt ongelmiani. Olen saanut diagnooseja, joita olen kaikella tarmollani hakenut jo vuosia.
Kun aiemmin oli aina jotain tavoitetta. Että seuraava lääkäri kuuntelisi. Että saisin sen&sen tutkimuksen. Että saan asioitani nytkäytettyä eteenpäin.

Onko tämä hiukan kuin "tyhjän pesän syndrooma"? Sain vihdoinkin "kasvatettua" sairauteni siihen pisteeseen, etteivät ne ole enää vain minun ongelmia, joku on vihdoin ottanut asiani hoitaakseen  olen vihdoinkin saanut ääneni kuuluviin.
Kuin lapsi olisi lentänyt pesästä, kysyn itseltäni mitä nyt?
Kaikki ylimääräinen voimavarani on aiemmin kulunut siihen ettei minua ole sairauksien ja vaivojen kohdalla otettu tosissaan. Nyt on.
Enkä tiedä miten nyt pitäisi toimia?
Miten olla.

Lisäksi tietysti olen tosiaan todella kipeä. On vaikeaa hyväksyä sitäkään, kun talvi meni "hyvin".
Hyvä on lainausmerkkeissä, koska minun hyväni poikkeaa niin paljon muiden hyvästä.
Minun hyväni sisältää kerran viikossa kauppakäynnin, jossa pärjään keppien kanssa, en tarvitse pyörätuolia.
Minun hyvässäni kaikki ylimääräinen raha ei kulu lääkärikäynti laskuihin tai apteekkiin.
Minun hyvässäni pääsen yksin käymään lapsen Vanhempien vartissa.
Minun hyvä sisältää 5-6h yöunet.

Nyt olen taas katkera.
Tässä siis tämän päivän kiitollisuuden aiheet:

-Mansikat! Ihana, että vatsani kestää syödä niitä! Ne ovat todella makeita tänä vuonna

-Aurinko! Josta kohtaan nro3, eli...

-Uusi divaanisohva parvekkeella! Olen
haaveillut juuri tuollaisesta ja sain sellaisen lahjaksi. Äidilläni oli menossa vanhaksi henkilökohtainen Maskun lahjakortti ja hänellä ei ollut mitään ostettavaa sieltä, joten hän antoi sen minulle

-Pojat. Tämä on minun joka päiväinen kiitollisuuden aihe. Päivittäin katson heitä ja mietin, että olen saanut ihanat lapset!

Ai niin ja extra lisäys! Kun kaikki rahat ovat viime viikkoina menneet autonkorjaukseen niin olen hyvin tyytyväinen, että kampaajakäynnin sijaan värjäsin hiukset itse.
Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta kun pari viimeistä kertaa kampaaja ei ole tehnyt sellaista tulosta kuin mitä minulla oli mielessäni ja en ole aikoihin värjännyt hiuksia kotona kaupan väreillä niin tämä värjäys vaati hetken miettimistä.
Tulos on kuitenkin oikeasti kiva!

Toivottavasti ensi viikolla saadaan nauttia samanmoisesta auringon paisteesta, ellei suorastaan paahteesta, kuin tänään!
Ehkäpä aurinko saavuttaa säteillään minunkin pölyiset, pimeät ajatukseni ja saa taas enemmänkin hymyä huulille

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolonoskopia. Mitä, kuinka, millainen?!

Tk-käynnistä gynekologinen käynti