Google Analyticsin seurantakoodi

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Tekemättömyyden jalo taito

Saan jatkuvasti kuulla kysymyksiä siitä mitä nyt teen, kun olen eläkkeellä  (hui että on vaikea käyttää tuota sanaa edelleen itsestäni...määräaikainen eläke...).

Olen aina ollut ihminen jonka ei ole vaikeaa keksiä tekemistä ja joka lisäksi viihdyn yksin hyvin (tosin liika on liikaa, sekin on tullut todettua viimeisen vuoden aikana) .
Minulla ei kirjaimellisesti taida olla ikinä tylsää.

Tylsää ei siis ole. Mutta yksinäistä on ollut. Esimerkiksi viime kesänä ison selkäleikkauksen jälkeen olin 6 viikkoa makuulla. Myönnän, että olisin odottanut  että minulla käy vieraita. Ei käynyt.
Yhden kerran eräs ihana ystävä pääsi käymään. Hän varmaan olisi käynyt useamminkin, mutta hänen elämäntilanteensa esti sen silloin.
Miehen kavereista kävi muutama pariinkin otteeseen mikä yllätti ja oli mukavaa, mutta minun ystäväni jättivät käymättä. Olin todella surullinen.
En ole osannut edes puhua tästä kenellekään, joten puran ilmiselvästi nyt tänne.
Puheluita tuli muutamia, mutta eihän se ole sama kuin käyminen.

Minulla on ollut hyvin vähän sosiaalista elämää muutenkin viimeisen n.3 vuoden aikana sairastamisestani johtuen.
Se on kyllä eritellyt jyvät akanoista.
Eniten olen kyllästynyt ihmisiin jotka kyllä pitävät yhteyttä hyvin, mutta lähinnä kertoakseen omia asioitansa ja huoliansa.

Voin kertoa, että olen muuttunut kyynisemmäksi ja vähemmän kivaksi ihmiseksi varsinkin viimeisen vuoden aikana tapahtuneen kunnon romahtamisen takia.
Syytän kyllä unettomuuttakin tästä, mutta osa syy on ihmisillä.
Tiedän kyllä nyky-yhteiskunnan olevan niin nopeatempoinen ja ihmisten niin kiireisiä, ettei "normaalitkaan" terveet ihmiset ehdi usein tavata ystäviään. Mutta se, että unohdetaan joku kokonaan ei sovi minun pirtaan.
Itse koitan jopa sängyn pohjalla muistaa edes kysyä lähimmiltä ystäviltä mitä heille kuuluu, tapa jonka mielekkyyttä vastavuoroisuuden puutteessa olen alkanut kyseenalaistamaan.

Ja en nyt tässä tarkoita nimenomaan itseäni (mutta itseänikin), mutta eikö nimenomaan heikot, sairaat, vanhukset ym tarvitsisi huomiota? Sitä extra "mitä sinulle kuuluu?"- puhelua tai edes sitä viestiä. Mielellään jopa käyntiä.

Minulla on kuitenkin ollut myös ilo tutustua ryhmään äitejä eri haastavissa elämäntilanteissa tässä vuoden kuluessa. Vaikka asumme hyvin eri puolilla Suomea niin whatsapp laulaa aamusta iltaan. Olen saanut heiltä tsemppiä ja rohkaisua ja iloa päiviin!
Toivottavasti saan joku päivä myös tavata heitä, jonkun tai vaikka kaikki!

2 kommenttia:

  1. Voi ei, jotenkin tunnistan kauhean paljon tuota pettymystä (olkootkin että omalla kohdalla eri syystä ja vastaavasti olen ollut se huono ihminen, jonka resurssit eivät veny) ja myös itse koen kovaa ristiriitaa niistä ihmissuhteissa, joissa vastapuoli ottaa lähinnä yhteyttä avautuakseen, saadakseen apua tai neuvoa tai jotain muuta mutta ei aitoa kiinnostusta minua kohtaan. Toivottavasti ihmissuhteet saavuttavat tasapainonsa ja yksinäisyys kepenee, muuttuen toivottavasti sopivassa mittasuhteessa laadukkaaksi yksinoloksi ja toisaalta paremmiksi yhteyksiksi niihin, ketkä ovat sen arvoisia. Aurinkoa!

    VastaaPoista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)