2018

Uusi alku, uusi minä. Tavallaan.

Viime vuonna minun täytyi hyväksyä uusia todellisuuksia. Uusi malli elää. En tiedä olenko hyväksynyt vieläkään, mutta vähitellen, vähitellen...

Käytän nykyisin jatkuvasti sanoja pitkäaikaissairas ja kroonisesti sairas. 
Vaikka ne tulevat jo ulos luonnollisesti niin silti sisuksissa on vielä epäluuloisuus. Minäkö? Ja kummallinen pieni kuiskaaja "tällainen sinä nyt olet, ei sinusta ole muuhun, ei mihinkään, arvoton"

Eikä järki puhe auta. Ei silloin, kun on kuukausi kulunut lähtemättä ulos. Ei silloin, kun ihmiset jotka ennen puhuivat sinulle kävelevät ohi. Ei silloin kun tuntee itsensä kuin esineeksi, yhdeksi tuoleista, yhtä vähän huomatuksi.
Kuinka helppoa olisikaan vajota itsesääliin. Myönnän, olen vajonnutkin. Mutta ainakin vielä mönkinyt siitä ylös nyrkkiä heristäen!

Mikä minua siis vaivaa? Lyhyesti monta, monta eri sairautta, osa jo diagnosoituja, osaa vielä tutkitaan.

Tuntuu, että sairaudet, sairastaminen ovat yhtä kuin minä. Mutta eivät ne ole. Minussa on paljon muutakin. Sitä useat eivät suostu huomaamaan ja välillä, huonoina päivinä,  unohdan sen itsekin. Niinä päivinä kun näen ystävän kauempana  mutta en jaksa edes heiluttaa kättäni. Niinä päivinä kun en ole käynyt viikkoihin kodin ulkopuolella  Niinä päivinä kun en kykene kävelemään. Niinä päivinä kun tunnen olevani aivan yksin.

Onneksi minulla on perhe. He vetävät minut oikeaan todellisuuteen jossa minulla on merkitystä.

En tiedä tuleeko minulla kirjoiteltua kuinka usein. Kuinka paljon jaksan. Yhtäkkiä vain tuli halu elvytellä kirjoittamista!
Ehkä se on tuo auringonsäde joka pilkistää lumisateen välistä? Hitunen toivoa paremmasta... tai ainakin lämpimämmistä päivistä!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolonoskopia. Mitä, kuinka, millainen?!

Psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus

Kuvitteellinen Etsivä etsimässä olenko Ok