Google Analyticsin seurantakoodi

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Today was good

Tänään on ollut, kivuista huolimatta, hyvä päivä.
Hieman kuohuviiniä, jäätelöä, irtokarkkeja, aurinkoa, lapsivapaata aikaa ja herkkuruokaa.
Ja jääkiekkoa!
Mikäs tämän parempaa vapaa päivää!

Lisäksi löysin fb-kirpulta aivan ihanan ø60cm kellon olohuoneen seinään.
Olohuoneeseen jonka seinät ovat siis ammottaneet tyhjyyttään jo 3 vuotta!
Uskomatonta tässä on se, että olemme todella asuneet tässä jo kolme vuotta!
Tuntuu kuin siitä olisi max vuosi, kun kävimme katsomassa tätä...
Nyt, niin ihana kuin tämä koti onkin, haaveilen kodista maan tasalla.
Ei meillä rahallisesti ole mitään mahdollisuutta muuttaa, mutta voi kuinka ihanaa olisikaan, jos autolle pääsisi ilman noita kolmea porrasväliä, jotka saavat irvistelemään kivusta.

Ei elämä ole kuitenkaan pelkkää kivusta irvistelemistä!
Saimme tosi Jätti Ihania uutisia kesäksi tällä viikolla.
Mutta, koska elämä on "opettanut" olemaan riemuitsematta ennen aikaisesti niin hetkisen vielä maltan olla niistä suunnitelmista hiljaa...

Menneellä viikolla kävimme myös saattamassa Pienemmän ensimmäistä kertaa koulun ovelle, eli oli kouluun tutustumispäivä!
Kyllä se oli yhtä jännää kuin silloin yli kuusi vuotta sitten!
Itse jännitin hirmuisesti, että pääsenkö katsomaan ollenkaan, koska kivut olivat järjettömät sitä edeltävänä päivänä, mutta kouluun tutustumis aamuna vointi ja olo olivat paremmat kuin aikoihin ja jaksoin kauppareissullekin siinä jälkeenpäin.
Kostautui kyllä seuraavana päivänä, mutta silloin ei sillä ollut niin väliä. Näin oman "vauvani" astelemassa reippaasti luokkaan!

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kuinka siinä kävikin niin...

Tämähän on yllättävän vaikeaa... En oikeasti oikeastaan tiedä mistä päästä aloittaa näin tauon jälkeen. Tauon joka ei ollut oma valintani, aika vain ei ollut minun ja some-elämän puolella.

Jospa aloitan viime vuoden heinäkuun lopusta jolloin elämä mullistui.
Siinähän kävi lyhyesti sanottuna niin, että äitini oli ensin kipeänä viikon verran. Itse hän vähätteli kovasti kipujaan ja koska emme nähneet sillä viikolla loma kiireiden vuoksi, niin en nähnyt, että todellisuudessa tilanne oli paljon vakavampi.
Eräänä sunnuntai-aamuna todella aikaisin puhelimeni kuitenkin soi ja äitini pyysi itkien minua tulemaan, hän oli niin kipeänä.
Menin tietysti niin nopeasti kuin pääsin ja alle 15min päästä olin mummolassa.
Ja alle 15min siitä äitini oli ambulanssilla menossa sairaalaan.
Minä menin perässä.
Sairaalassa kuluikin seuraavat melkein 1,5kk.

Äidilläni oli puhjennut paksusuoli, tullut vatsakalvontulehdus ja avanne leikkauksen jälkeen seurasi erilaisia lisätulehduksia.

Äidin sairaalassa oloaikana tapahtui ja paljon.
Sen lisäksi, että kävin päivittäin sairaalassa niin huolehdin isästäni jonka dementia on todettu Alzheimerin taudiksi ja jonka tilanne otti suuren harppauksen huonompaan tuona aikana.
Isä ja äiti ovat olleet todella tiiviisti yhdessä koko avioliittonsa ajan, 46v jo ja tätä ennen äitini tietysti huolehtinut isästä. Huoli äidistäni romahdutti samalla isää, tietysti.

Lisäksi tapahtui muutama huono asia jotka vetivät minut aikalailla viimeisten voiman rippeiden äärelle.
Valitettavasti en voi niistä blogissa kirjoittaa, mutta sanotaan lyhyesti, että siihen liittyy sukulaissuhteita ja tilanteen hyväksikäyttöä.

Vielä kaiken tämän lisäksi mummolassa todettiin vesivaurio ja hometta. Uskomatonta kyllä talo oli yhtäkkiä siinä kunnossa, että lääkäri totesi ettei äitini voi toipua siellä, homeen keskellä.
Eikä vanhemmillani valitettavasti ollut varaa eikä kykyä eikä jaksamista korjauttaa sen kokoista vauriota.
Lisäksi jossainhan heidän olisi asuttava kun äitini pääsisi sairaalasta, hän ei mitenkään jaksaisi ison omakotitalon ylläpitoa, lääkäri sanoi, että normaaliin oloon olisi matkaa 6kk, ylikin, kotiin pääsyn jälkeenkin.

Joten ensin etsin kodin johon vanhempieni oli helppo muuttaa. Kiva, isohko kaksio löytyi onneksi hyvin pian ja ihan tästä läheltämme.
Se oli juuri pintarempattu ja todella ihana.

Sitten oli vesivaurioisen hometalon myynnin vuoro.
Tästähän kaikki tietää kuinka suuria riskejä ja mönkään menon mahdollisuuksia siinä on.
Onnekseni löysin aivan loistavan välittäjän.
Hänenkin yllätykseksi ostaja löytyi kolmessa päivässä!!
En luultavasti ole koskaan ollut niin helpottunut.
Ostaja sai remppakohteen loistavalla tontilla ja sijainnilla, kaikilla tiedoilla ja tuloksilla talosta.
Me saimme uskomattoman helpotuksen huokauksen.

Pelkäsimme etukäteen isäni reaktioita uuteen kotiin, muuttoon, kaikkeen siihen hössäkkään. Isäni kuitenkin sopeutui uuteen kotiin loistavasti ja nopeasti.

Meillä oli viikko aikaa tyhjentää 36 vuoden asuminen ex-mummolasta.
Onneksi saimme siihen apua ystäviltämme.
Mieheni otti lomaa töistä ja teki kirjaimellisesti 24h työtä vanhassa paikassa joka päivä tyhjentäen 3 ulkovarastoa, ullakon, pihavaraston, autotallin ja loppujen lopuksi myös kodin sisältä.

Minä kävin kauppoja läpi ostaen vanhemmilleni uuden sängyn, keittiön pöydän ja tuolit, pimentävän rullaverhot, lakanoita, pyyhkeitä jne.
Isoimmat olohuoneen kalusteet jätin ostamatta, kun tiesin, että äitini haluaa varmasti valita ne itse.

Kun kaikki tämä oli tehty käytettiin vanhempieni vaatteet ja muutama muu juttu otsonoinnin läpi ja pestiin 90 asteessa.

Vihdoin äitini sitten pääsi sairaalasta. Ensimmäisen kuukauden ajan heillä kävi kotona vielä sairaanhoitajat joka päivä, sitten 3 krt viikossa, kunnes äitini oli sellaisessa kohtuullisen hyvässä kunnossa, jotta käynnit voitiin lopettaa.

Siinä vaiheessa minä romahdin. Olinhan yksin kantanut vastuun koko noh.. "jutusta"..  joka kaikkineen oli lopulta ilmeisesti liikaa.
Mieheni teki samaan aikaan töitä edelleen sen n. 12h päivässä ja Pienempi aloitti esikoulun (jossa omat kommervenkkinsä kun allergiaruoat eivät alkaneet heti kulkea).

Aloin saada niin pahoja paniikkikohtauksia etten kotini kynnyksen yli päässyt.
Lisäksi selkäkipuni menivät (ja ovat edelleen) rampauttavan pahoiksi.

Kävin 5x psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, tavoitteena päästä ehkä jopa puhumaan terapeutille tmv.
En tiedä mikä meni vikaan, mutta sairaanhoitaja totesi, että olen liian terve heidän apunsa piiriin.. Kaipa budjetti ei riitä minunlaisilleni, en ollut tarpeeksi "hullu" tmv.
Jäin kaipaamani avun ulkopuolelle.

Kipulääkkeitä olen saanut, en tosin niitäkään tarpeeksi, koen kipua 24h ja nukun todellakin liian vähän, kun en kipuineni saa nukuttua.
Samaan aikaan edelleen huolehdin vanhemmistani, isältäni tietysti vietiin ajokortti jne.
Äitini tulee toimeen avanteen kanssa, mutta on edelleen heikompi kuntoinen.
Yksi leikkaus on vielä edessä, sen ajankohta riippuu äitini yleisvoinnista lähitulevaisuudessa.

Tässä välissä mieheni irtisanottiin myös työpaikasta jonka hän sai tuossa viime vuoden keväällä.
Irtisanomista edelsi työnantajan rahasotkut, jonka seurauksena palkka ei kulkenut n. 2kk.
(Toki hakemus lähti Palkkaturvaan, päätöstä odotamme edelleen)
Mieheni päätyi perustamaan työkaverinsa kanssa yhdessä firman, koska tämän alan töitä ei tällä paikkakunnalla muuten oikein tällä hetkellä ole.
Jännityksellä odotan miten tämän uuden oy:n oikein käy. Tähän mennessä kaikki hyvin.

Nyt ollaan siis tässä päivässä.
Minä olen välillä saanut edelleen paniikkikohtauksia, vähemmän onneksi kuin mitä pahimmillaan.
Kärsin pahenevasta basofobiasta (kaatumisen pelko, josta kirjoitellut aiemminkin), nukun ihan liian vähän ja kärsin surkeasta luottamuksesta lääkäreihin.. Taas pitäisi varata aikaa, mutta hoitoväsymys on liian suuri ja minusta tuntuu, että haluan vain istua sohvalla peiton alla ja hengittää rauhassa.

Pojat pärjää ja pärjäsi ihmeen hyvin koko asian ja asioiden läpi ja meillä intoillaan tulevasta kesälomasta ja tulevasta eka luokan aloituksesta ja yläasteen (yläkoulun!) aloituksesta syksyllä!

Isommalla on äänenmurros ja karvojenkasvut alkaneet. Tai äänenmurros on vähän väärin sanottu, eräänä aamuna poitsu vain puhui kuin aikamies, tai niin nopealta se muutos ainakin tuntui!
Välillä havahdun ihmettelemään kuka mies meillä puhuu, kunnes tajuan sen olevan minun esikoisvauvani, joka pituudessa päihittää jo minun 160cm varteni.

Tänään tuli minulle postissa aika uuteen magneettikuvaukseen ja fysiatrian polille.
Mutta ne ajat ovat vasta kesäkuussa ja siellä tartutaan vain näihin fyysisen minän oireisiin.
Minä koen tarvitsevani jonkin joka ottaisi huomioon koko kokonaisuuden.

Sitä päivää odotellessa.




tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hei kaikille piiiitkästä aikaa!

Myönnän, blogi on ollut mielessä todella usein.
Kaikki te, jotka löydytte lukulistaltani varsinkin.
Osaa (ne kenet löysin) teistä seuraankin jo joko instassa tai facessa!
Eri asia tietenkin on etten ole mitenkään maininnut, että minä olen minä siellä, eri nimi jne.
Mutta on ollut ihanaa nähdä joidenkin teistä kuulumisia sitä kautta, paljon on tapahtunut! Sekä minulle, että sille osalle bloggaajista, jotka osasin löytää some-"maailmasta"!

Lyhyesti virsi kaunis (mikä typerä sanonta) : mun hiljaisuus on johtunut erinnäisistä perhetilanne-ongelmista, identiteettikriisistä, sekä omista sairauksistani, jotka eivät todellakaan ole siis helpottuneet.
Jos siis jatkossa (jatkossa? I hope. Riippuu hieman lukeeko tätä vuodatustani edes yksi ihminen mun lisäksi..) ette kestä kuunnella parisuhdedraamaa, sairaan ihmisen itsesäälin täyteistä ulinaa ja/tai valitusta muuten vain niin tää ei ehkä ole lukemisen arvoista.
En  voi luvata,  että sateenkaaren päästä löytyy aarre.
Kun on raahautunut kynnet katkeillen ja kädet verellä sinne sateenkaaren päähän voi siellä odottaakin vain iso kasa haisevaa sitä itseänsä.

En kertakaikkisesti enää keksi tälle illalle /yölle sanottavaa. Tekisi mieli sanoa jotain positiivista ja elämänmyönteistä, mutta nyt ei vain irtoa.

Olen super happy jos joku kommentti ilmaantuu kommenttiboxiin.
Koitan kirjoittamista terapeuttisena keinona, mikäs sen parempaa ;)