Google Analyticsin seurantakoodi

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Arki, allergiat, aherrus...

Kevät menee humisten eteenpäin ja minä sen mukana. Tuntuu, ettei päivissä ole tunteja tarpeeksi!

Laitoin hakupaperit menemään amk:n, jännää! Tosin kuulin myöhemmin, että tänä vuonna hakijoita oli enemmän kuin aiemmin.
Ensin katsotaan pääsenkö edes pääsykokeisiin, ne pidettäisiin kesäkuun puolessa välissä.
Pääsykokeisiin kutsutaan hakijoista 250kpl joista 25 pääsee itse koulutukseen täällä Rovaniemellä. Toinen 25 otetaan sitten Kemiin, mutta toki itse haen tänne Rovaniemelle, ei ihan rahkeet riitä lähteä Kemiin, kun Pienemmällä alkaa eskarikin syksyllä (ARGH! Jännittää!!).
Mutta siis yht.50 ihmistä pääsee kaikkiaan opiskelemaan niistä pääsykokeen 250 valitusta. Joten sanotaanko, että odotukset eivät ole korkealla vaikka parhaani yritän.
Tulot tulevat (jos kouluun pääsen) tippumaan, mutta päätin tehdä tämän ratkaisun, koska työ jota teen nyt on juuri "minun alaani", mutta koulutus tähän puuttuu ja edistymismahdollisuus sen myötä nollissa. Töissä on myös kokoajan epävarmaa jatkosta, sekin puoltaa koulutusta, vihjeistä päätellen syksyllä en kuitenkaan ole enää töissä ainakaan tuolla. Nyt on oikea väli opiskella.

Tulipa mieleeni, että katsoin Kaappaus Keittiössä-sarjan viime jakson ja naureskelin, kun Kari Aihinen sanoi ohjelmassa olevaan perhettä mega-allergikoksi. Mitäköhän me ollaan? Allergioita Pienemmällä moninkertaisesti perheeseen verrattuna ja minunkin ruokavalio hommat on aika haastavia, kun on muutamia allergiota ja niiden lisäksi pitää ottaa huomioon vatsa- ja suolisto-ongelmat.
En siis yhtään halua vähätellä sen ohjelmassa olleen perheen vaikeuksia, koska tiedän tasan kuinka vaikeaa on miettiä, että mitä ihmettä sitä taas keksisi, kun tuntuu, että usein varsinkin Pienempi syö aikalailla samankaltaisia ruokia.

Olen ottanut käyttöön joka viikkoisen ruokasuunnitelman. Sunnuntaina täytän taulukkoon ma-su seuraavan viikon päivän ruoat, eli päivällinen ja iltapala. Lounaalla kotona olijat syövät edellisen päivän ruokaa, koska teen aina hieman reilummin. Joinakin päivinä teen kaksi ruokaa, koska ihan joka päivälle ei mielikuvitus riitä tekemään kaikille sopivaa erilaista ruokaa.
Lisäksi listaan iltapalan, koska se tuntuu olevan meillä se "tylsin" ruoka jonka kohdalla kuulee eniten "taas tätä, eikö ois jotain muuta..." jne. Lisäksi haluan lisätä hedelmien, kasvisten ja marjojen syöntiä ja vähentää vehnän syöntiä. Sokerimuroja tai sokerijugurtteja meillä ei ole syötykään kuin joskus erittäin harvoin.

Juuri tässä kirjoittaessa tuli Pienemmän esiopetuspäätös ja päästin ison JIIIHUUUUN!
Aiemmin, kun lapsi ei tarvitse eskarin lisäksi päivähoitoa niin se esiopetus on järjestetty tuolla n.3km päässä, vaikka tässä meistä 50m päässä on iso päiväkoti eskareineen.
Luulin Pienemmän menevän sinne kauempaan päiväkotiin, mutta tänä vuonna "pelkkä eskari" järjestetäänkin tässä meidän viereisessä päiväkodissa. Ihanaa, helpotus meidän arkeen.

Ihan eskarilaiselta tuo meidän Pienempi jo näyttääkin ja kuulostaa! Hampaita on lähtenyt edestä alhaalta ja ylhäältä niin, että kieli vilkkuu hauskasti siitä neliön muotoisesta aukosta joka suuhun on muodostunut ja lukemaankin on jo opittu. Ja todella sujuvasti, tekstitykset menee jo heittämällä telkkariohjelmista, jonka muistan itselleni olleen vielä joskus ala-asteella välillä hankalaa.
Hirmuinen omatoimisuus tekee myös Pienemmästä  "isomman", Pienempi on aina ollut todella ahkera ja auttavainen, mutta nyt ollaan jo potenssiin sata menossa. Yksi viikonloppu heräsin imurin hurinaan! Pienempi oli kävellyt sängystään vessaan ja huomannut eteisen lattian olevan hiekkainen. Tottakai se piti imuroida!

Ihanan empaattinen lapsesta on myös kasvanut, hän kyselee muiden kuulumisia sujuvasti ja kohteliaasti ja jos joku on kipeänä, hän on hyvin myötätuntoinen.Varmasti osa syynsä on sillä, kun hän on joutunut itsekin kärsimään allergioiden ja refluksin myötä aikalailla pieneen ikäänsä nähden ja edelleen joutuu, vaikkakin onneksi hieman on sentään edistytty. Hidasta edistystä, mutta silti.

Isompi taas, huh huh, mitäs tuosta sanoisi. Kun esiteinikokoinen ex-vauvani kömpii aamuisin kerrossängyn yläsängystä niin yllätyn joka kerta. Miten se on voinut kasvaa noin suureksi, missä välissä? Pituus hätyyttelee minun pituutta, kädet, jalat ja pää on suuremmat, liikkuminen on miehistynyt, hartiat leveät ja tuoksu on hyvin.... hmm... miehinen (suom.huom. onneksi löydettiin ihana dödö joka kelpaa pojallekin!).
Isompi on ihana kaveri, huumorintajuinen vitsailija ja edelleen silti kyljessä viihtyvä äidin poika.

Mies on edelleen työttömänä. Joka viikko on naputellut työhakemuksia, muutamia haastatteluita on käynyt. Parhaisiin on ollut paria sataa hakijaa. Tämäpä se todellisuus täälläpäin näyttää olevan. Toivossa eletään silti ja vaikka niukemmin eletään ja syksyllä ehkä vielä niukemmin niin pärjätään silti.
Tottumista tämä on silti vaatinut! Huh, kun miehen hermot on välillä olleet kireällä. Äyskimistä ja tiuskimista. Pakko lähettää hänet harrastaan ja kavereiden luo välillä "tuulettumaan". Ehkä pientä masentuneisuutta ilmassa... Selvästi ottaa koville, kun melkein parinkymmenen vuoden työssäolon jälkeen joutuu työttömäksi. Ihmekös tuo....

Lisäksi kovasti stressiä tulee vanhempiemme tilanteista. Miehen isä joutui vakavaan leikkaukseen ja hoitokotiin. Minun isäni dementia näyttää ottavan harppauksia huonompaan suuntaan, tosin onneksi mielessä ovat edelleen tärkeät lapsenlapset ihan hyvin ja pojat ovatkin ne jotka pitävät papan päivissä mukana.

Tänään on vapaapäivä töistä ja kaikki siivoukset odottavat tekemistään... kovasti haluttaisi jatkaa netissä pyörimistä, eikä napata pölyrättiä käteen, mutta pakkohan se on.