Rullallallei

Sohvalla 9vee sylissä, tai no, puoliksi, hän kun alkaa olla jo sen verran iso, että 160cm äidin syli jää pieneksi. Kun esikoinen oli vauva tuhahtelin salaa kaverille joka jokaisena iltana nukutti lapsensa syliin illalla samalla kun katseli itse telkkaria. Itse nukutin kyllä myös, mutta taatusti makuuhuoneeseen. Perhepedissä, mutta silti, makkari sen olla piti. Sitten syntyi kuopus, allergioineen kaikkineen. Kaikki "säännöt" meni samoin tein romukoppaan. Ihan sama missä ja miten nukkui tai söi, kunhan nukkui ja söi. Nyt kun pojat on jo 9v ja 14v (kohta 15v, huh) on vain ihanaa kun he vielä tarvitsevat äitiä! Tänään 9v halusi sylissä kertoa uimisesta, koulun allergiamunkista ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Kesken juttelun Pienempää alkoi nukuttaa, huomasin. Olin itsekäs äiti, silitin päätä, kuuntelin höpöttelyä ja annoin lapsen nukahtaa juuri siihen, pää minun sylissäni, puhtaasti koska minä halusin niin.

Aamulla satoi kaatamalla lunta,joka päivän mittaan muuttui rännäksi ja osittain jo suli poiskin. Ei mikään ihanin aamun aloitus, kun tuntui, että kevät on jo pitkällä jopa täällä pohjoisessakin. Kävin tänään Tk-lääkärillä vatsan takia. Sain samalla puhuttua myös toisesta ongelmasta, joka on vaivannut jo jonkin aikaa ja josta olen puhunut myös jo useammankin lääkärin kanssa. Eli olen epäillyt itselläni gynekologista laskeumaa. Se ei vaivaa kuin ajoittain, mutta vaivaa kuitenkin joskus. Ja on hyvinkin tyypillisesti EDS:n liittyvä "sivujuonne". Minun tietoni ja epäilyni asiasta on ohitettu olan kohautuksella ja kuittaamalla limakalvoksi ym. Itse nyt kuitenkin sen olen tuntenut ja ollut 99,99% varma, että laskeuma se on. Tänään tapasin tosiaan uuden lääkärin terveyskeskuksessa ja hän oli mahtava! Rauhallinen, kuunteleva, todella kuunteli ja pisti merkille kaiken mitä sanoin, ei vain tarttunut johonkin sivulauseeseen tai koittanut ratkaisua viidessä minuutissa  Olin äimi

Minulla on ollut epämääräistä vatsaoireita jo vuosia. Nyt noin 6kk ajan se on pahentunut jatkuvaksi ja häiritsee jo normaali elämää. Lääkärit ovat kuitanneet ibs:ksi, gastroskopia on tehty kerran, vuosia sitten. Olen lykännyt ja lykännyt lääkäriin menoa tämän asian vuoksi. Aluksi koska välillä oli parempiakin aikoja, mutta nyt viime viikot Googlen säikyteltyä minua. Toki tiedän sen. Ei pitäisi ikinä googlettaa oireitaan!!! Siinähän tulee vain hulluksi. Tässä tapauksessa kylläkin ne luulot joita pelkään vahvistuivat... Mutta en huutele mitään ennen sitä lääkärikäyntiä. Tänään vihdoin keräsin rohkeutta ja tartuin puhelimeen. "Kaikki ajat ovat menneet jo torstaihin saakka, soita keskiviikkona uudestaan" Ei kovin rohkaisevaa. Mutta soitan. Kolonoskopiaan on päästävä. Siinäpä minun tämän kevään tavoite. Saada syy vatsaoireille. Meni syteen tai saveen. Oli se sitten se Google-syöpä tai oma ensimmäinen epäilyni, ibd-sairaus tai jokin muu. Pelossa ja luuloissa on pahempi elää

Saan jatkuvasti kuulla kysymyksiä siitä mitä nyt teen, kun olen eläkkeellä  (hui että on vaikea käyttää tuota sanaa edelleen itsestäni...määräaikainen eläke...). Olen aina ollut ihminen jonka ei ole vaikeaa keksiä tekemistä ja joka lisäksi viihdyn yksin hyvin (tosin liika on liikaa, sekin on tullut todettua viimeisen vuoden aikana) . Minulla ei kirjaimellisesti taida olla ikinä tylsää. Tylsää ei siis ole. Mutta yksinäistä on ollut. Esimerkiksi viime kesänä ison selkäleikkauksen jälkeen olin 6 viikkoa makuulla. Myönnän, että olisin odottanut  että minulla käy vieraita. Ei käynyt. Yhden kerran eräs ihana ystävä pääsi käymään. Hän varmaan olisi käynyt useamminkin, mutta hänen elämäntilanteensa esti sen silloin. Miehen kavereista kävi muutama pariinkin otteeseen mikä yllätti ja oli mukavaa, mutta minun ystäväni jättivät käymättä. Olin todella surullinen. En ole osannut edes puhua tästä kenellekään, joten puran ilmiselvästi nyt tänne. Puheluita tuli muutamia, mutta eihän se ole sam

Olen tunnesyöjä. Vihaisena ja todella surullisena syön. En ole aina edes huomannut syöväni. Mitä enemmän tunteeni ja elämäni ovat tasapainossa, sitä enemmän on myös painoni tasapainossa. Olen koko ikäni kamppaillut painoni kanssa. Muistan kun laihdutin ekaa kertaa 11-12 vuotiaana. Pojan takia! Söin ennätysmäärät tölkkiananasta, raejuustoa ja kokonaisia tuorekurkkuja. Laihduin ja olin tyytyväinen. Seuraavan kerran laihdutin kylläkin vasta n. 26v iässä, mutta koko tuon välin se laihdutus, "oikein" syöminen ja "oikea" paino olivat takaraivossa. 26 vuotiaana painoin 109kg. Kun näin tuon lukeman puntarissa, jota olin tietoisesti vältellyt pari vuotta, kauhistuin. Järkytyin. Ja päätin ettei 110 ikinä näy siinä puntarin ruudulla. Laihdutin reilussa 4kk 20kg. Jälleen ihan väärin. Söin ensimmäisen kuukauden vain ateriankorvikkeita ja sen jälkeen laskin kaloreita. Ja söin vähän, todella vähän. Mutta ihmiset kehuivat muutostani ja lyhyessä ajassa Laihdutin vielä 15k