Google Analyticsin seurantakoodi

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kuinka siinä kävikin niin...

Tämähän on yllättävän vaikeaa... En oikeasti oikeastaan tiedä mistä päästä aloittaa näin tauon jälkeen. Tauon joka ei ollut oma valintani, aika vain ei ollut minun ja some-elämän puolella.

Jospa aloitan viime vuoden heinäkuun lopusta jolloin elämä mullistui.
Siinähän kävi lyhyesti sanottuna niin, että äitini oli ensin kipeänä viikon verran. Itse hän vähätteli kovasti kipujaan ja koska emme nähneet sillä viikolla loma kiireiden vuoksi, niin en nähnyt, että todellisuudessa tilanne oli paljon vakavampi.
Eräänä sunnuntai-aamuna todella aikaisin puhelimeni kuitenkin soi ja äitini pyysi itkien minua tulemaan, hän oli niin kipeänä.
Menin tietysti niin nopeasti kuin pääsin ja alle 15min päästä olin mummolassa.
Ja alle 15min siitä äitini oli ambulanssilla menossa sairaalaan.
Minä menin perässä.
Sairaalassa kuluikin seuraavat melkein 1,5kk.

Äidilläni oli puhjennut paksusuoli, tullut vatsakalvontulehdus ja avanne leikkauksen jälkeen seurasi erilaisia lisätulehduksia.

Äidin sairaalassa oloaikana tapahtui ja paljon.
Sen lisäksi, että kävin päivittäin sairaalassa niin huolehdin isästäni jonka dementia on todettu Alzheimerin taudiksi ja jonka tilanne otti suuren harppauksen huonompaan tuona aikana.
Isä ja äiti ovat olleet todella tiiviisti yhdessä koko avioliittonsa ajan, 46v jo ja tätä ennen äitini tietysti huolehtinut isästä. Huoli äidistäni romahdutti samalla isää, tietysti.

Lisäksi tapahtui muutama huono asia jotka vetivät minut aikalailla viimeisten voiman rippeiden äärelle.
Valitettavasti en voi niistä blogissa kirjoittaa, mutta sanotaan lyhyesti, että siihen liittyy sukulaissuhteita ja tilanteen hyväksikäyttöä.

Vielä kaiken tämän lisäksi mummolassa todettiin vesivaurio ja hometta. Uskomatonta kyllä talo oli yhtäkkiä siinä kunnossa, että lääkäri totesi ettei äitini voi toipua siellä, homeen keskellä.
Eikä vanhemmillani valitettavasti ollut varaa eikä kykyä eikä jaksamista korjauttaa sen kokoista vauriota.
Lisäksi jossainhan heidän olisi asuttava kun äitini pääsisi sairaalasta, hän ei mitenkään jaksaisi ison omakotitalon ylläpitoa, lääkäri sanoi, että normaaliin oloon olisi matkaa 6kk, ylikin, kotiin pääsyn jälkeenkin.

Joten ensin etsin kodin johon vanhempieni oli helppo muuttaa. Kiva, isohko kaksio löytyi onneksi hyvin pian ja ihan tästä läheltämme.
Se oli juuri pintarempattu ja todella ihana.

Sitten oli vesivaurioisen hometalon myynnin vuoro.
Tästähän kaikki tietää kuinka suuria riskejä ja mönkään menon mahdollisuuksia siinä on.
Onnekseni löysin aivan loistavan välittäjän.
Hänenkin yllätykseksi ostaja löytyi kolmessa päivässä!!
En luultavasti ole koskaan ollut niin helpottunut.
Ostaja sai remppakohteen loistavalla tontilla ja sijainnilla, kaikilla tiedoilla ja tuloksilla talosta.
Me saimme uskomattoman helpotuksen huokauksen.

Pelkäsimme etukäteen isäni reaktioita uuteen kotiin, muuttoon, kaikkeen siihen hössäkkään. Isäni kuitenkin sopeutui uuteen kotiin loistavasti ja nopeasti.

Meillä oli viikko aikaa tyhjentää 36 vuoden asuminen ex-mummolasta.
Onneksi saimme siihen apua ystäviltämme.
Mieheni otti lomaa töistä ja teki kirjaimellisesti 24h työtä vanhassa paikassa joka päivä tyhjentäen 3 ulkovarastoa, ullakon, pihavaraston, autotallin ja loppujen lopuksi myös kodin sisältä.

Minä kävin kauppoja läpi ostaen vanhemmilleni uuden sängyn, keittiön pöydän ja tuolit, pimentävän rullaverhot, lakanoita, pyyhkeitä jne.
Isoimmat olohuoneen kalusteet jätin ostamatta, kun tiesin, että äitini haluaa varmasti valita ne itse.

Kun kaikki tämä oli tehty käytettiin vanhempieni vaatteet ja muutama muu juttu otsonoinnin läpi ja pestiin 90 asteessa.

Vihdoin äitini sitten pääsi sairaalasta. Ensimmäisen kuukauden ajan heillä kävi kotona vielä sairaanhoitajat joka päivä, sitten 3 krt viikossa, kunnes äitini oli sellaisessa kohtuullisen hyvässä kunnossa, jotta käynnit voitiin lopettaa.

Siinä vaiheessa minä romahdin. Olinhan yksin kantanut vastuun koko noh.. "jutusta"..  joka kaikkineen oli lopulta ilmeisesti liikaa.
Mieheni teki samaan aikaan töitä edelleen sen n. 12h päivässä ja Pienempi aloitti esikoulun (jossa omat kommervenkkinsä kun allergiaruoat eivät alkaneet heti kulkea).

Aloin saada niin pahoja paniikkikohtauksia etten kotini kynnyksen yli päässyt.
Lisäksi selkäkipuni menivät (ja ovat edelleen) rampauttavan pahoiksi.

Kävin 5x psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, tavoitteena päästä ehkä jopa puhumaan terapeutille tmv.
En tiedä mikä meni vikaan, mutta sairaanhoitaja totesi, että olen liian terve heidän apunsa piiriin.. Kaipa budjetti ei riitä minunlaisilleni, en ollut tarpeeksi "hullu" tmv.
Jäin kaipaamani avun ulkopuolelle.

Kipulääkkeitä olen saanut, en tosin niitäkään tarpeeksi, koen kipua 24h ja nukun todellakin liian vähän, kun en kipuineni saa nukuttua.
Samaan aikaan edelleen huolehdin vanhemmistani, isältäni tietysti vietiin ajokortti jne.
Äitini tulee toimeen avanteen kanssa, mutta on edelleen heikompi kuntoinen.
Yksi leikkaus on vielä edessä, sen ajankohta riippuu äitini yleisvoinnista lähitulevaisuudessa.

Tässä välissä mieheni irtisanottiin myös työpaikasta jonka hän sai tuossa viime vuoden keväällä.
Irtisanomista edelsi työnantajan rahasotkut, jonka seurauksena palkka ei kulkenut n. 2kk.
(Toki hakemus lähti Palkkaturvaan, päätöstä odotamme edelleen)
Mieheni päätyi perustamaan työkaverinsa kanssa yhdessä firman, koska tämän alan töitä ei tällä paikkakunnalla muuten oikein tällä hetkellä ole.
Jännityksellä odotan miten tämän uuden oy:n oikein käy. Tähän mennessä kaikki hyvin.

Nyt ollaan siis tässä päivässä.
Minä olen välillä saanut edelleen paniikkikohtauksia, vähemmän onneksi kuin mitä pahimmillaan.
Kärsin pahenevasta basofobiasta (kaatumisen pelko, josta kirjoitellut aiemminkin), nukun ihan liian vähän ja kärsin surkeasta luottamuksesta lääkäreihin.. Taas pitäisi varata aikaa, mutta hoitoväsymys on liian suuri ja minusta tuntuu, että haluan vain istua sohvalla peiton alla ja hengittää rauhassa.

Pojat pärjää ja pärjäsi ihmeen hyvin koko asian ja asioiden läpi ja meillä intoillaan tulevasta kesälomasta ja tulevasta eka luokan aloituksesta ja yläasteen (yläkoulun!) aloituksesta syksyllä!

Isommalla on äänenmurros ja karvojenkasvut alkaneet. Tai äänenmurros on vähän väärin sanottu, eräänä aamuna poitsu vain puhui kuin aikamies, tai niin nopealta se muutos ainakin tuntui!
Välillä havahdun ihmettelemään kuka mies meillä puhuu, kunnes tajuan sen olevan minun esikoisvauvani, joka pituudessa päihittää jo minun 160cm varteni.

Tänään tuli minulle postissa aika uuteen magneettikuvaukseen ja fysiatrian polille.
Mutta ne ajat ovat vasta kesäkuussa ja siellä tartutaan vain näihin fyysisen minän oireisiin.
Minä koen tarvitsevani jonkin joka ottaisi huomioon koko kokonaisuuden.

Sitä päivää odotellessa.




8 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei.. 1981 :) on tässä alzheimerissa kestämistä, mutta myös ripaus huumoria, kun sen löytää ja uskaltaa nauraa ;)

      Avanteen kanssa kyllä onnistuu, yleisvointi on se kynnyskysymys. Oli tulehdusta sydämessä ym.

      Olihan tämä todella rytinää kerralla.
      Meilläkinhän on takana vielä meidän oma home koti-keissi sairasteluineen ja tavaroiden hävittämisineen vuonna 2010 joten sillee tiesi mitä pitää tehdä! Tosin ei se lohduttanut yhtään.

      Poista
    2. Voi ei.. 1981 :) on tässä alzheimerissa kestämistä, mutta myös ripaus huumoria, kun sen löytää ja uskaltaa nauraa ;)

      Avanteen kanssa kyllä onnistuu, yleisvointi on se kynnyskysymys. Oli tulehdusta sydämessä ym.

      Olihan tämä todella rytinää kerralla.
      Meilläkinhän on takana vielä meidän oma home koti-keissi sairasteluineen ja tavaroiden hävittämisineen vuonna 2010 joten sillee tiesi mitä pitää tehdä! Tosin ei se lohduttanut yhtään.

      Poista
    3. Haha, onnistuin poistamaan itse kommenttin enkä tiedä saako sen jostakin takaisin...?

      Poista
  2. Olette kyllä saaneet märällä rukkasella iskua iskun perään. Yritin miettiä jotain lohduttavaa sanasta, mutta jos kirjoittaisin jonkun laimean jaksuhalauksen niin sää varmaan ajattelisit, että saan tunkea sen jaksuhalini sinne minne ei aurinko paista. Onkohan sun paikkakunnalla Potku -hanketta? Pääsin sellaiseen mukaan ja siellä on kaikki apu vieri vieressä fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti, psykologi, lääkäri, sairaanhoitajat ja sossuntäti samalla käytävällä. Jos antaa luvan niin keskustelevat keskenään potilaiden asioista ja miettivät miten asiat hoidetaan. On ihan luksusta. Sää tarvitsisit samanlaisen palvelun.

    Tuohon yritysasiaan piti sanomani, että onhan sun puoliso muistanut jutella työkkärissä. Kun on niitä starttirahoja ja sellaisia, saa kaiken mahdollisen myötätuulen aloittamiseen.

    En kyllä ymmärrä miten sää et ole saanut apua kun et ole tarpeeksi keskusteluavun tarpeessa. Eihän sitä kukaan toinen voi sanoa miltä susta tuntuu. Mutta sää tunnut kyllä näin blogistaanisesti niin kiltiltä ja empaattiselta etten osaa kuvitella sua räyhäämässä hoitajalle, että nyt *kele aikaa terapeutille.

    Tuossa jatkuvassa kivussa on yhdelle ihmiselle jo tarpeeksi kannettavaa, ilman muita iskuja. Oletko sää saanut kipupolille lähetettä?

    VastaaPoista
  3. Potku hanke piti googlailla heti. Eipä tietenkään löydy täältä, hmph. Kuulosti todella järkevältä! Ja hyvältä!

    Kipupolillekaan en ole päässyt!
    Täällä sairaanhoitopiiri ei siis todellakaan toimi. En ole ainoa joka kokee näin, on vähän kuin yleinen vitsi, että jos saa hyvää hoitoa niin se on lähinnä ihme...

    Mie järkytyin itseasiassa niin paljon sillä viimeisellä käynnillä kun siihen asti oli puhuttu koko ajan, että tehdään sellainen hoitosuunnitelma jossa otetaan mukaan psykiatrian osaaja, mun reumalääkäri, fysioterapeutti jne. 4 käyntiä puhutaan tätä ja sit viimeisellä vedetään matto jalkojen alta ja ilmoitetaan, ettei mitään tule ja kiitti Hei.

    Mutta olet siinä oikeassa, että olen liiankin kiltti. Yksi ongelmistani.
    Olen petrannut puoleni pitämisessä ja suoraan sanomisesta rutkasti parin viime vuoden aikana!

    VastaaPoista
  4. Suurta sympatiaa sinulle ja jaksamista. Uskomattoman paljon olet venynyt. Noiden lääkäreiden kanssa on aina se ongelma, että pitäisi hirveästi huutaa ja liioitella kaikkea, jotta saisi apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Niin pitäisi.. Ja kun on asiallisuudesta pitävä, tunteitaan vieraille niukasti näyttävä niin... :D

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)