Google Analyticsin seurantakoodi

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Mitä maailma minussa on menettänytkään sen se saa takaisin lapsissani

Kuuntelin tuttavani parikymmpistä tytärtä tässä aika vasta.
Hänellä oli vahvoja mielipiteitä, paljon. Todella hyvin perusteltuja, järkeviä ja kantaaottavia.

Minua nauratti. Ei hän, vaan minä.
Aivan kuin minä reilut 14 vuotta sitten. Paitsi ehkä hänessä oli vielä enemmän rohkeutta, enemmän mielipidettä, asiaa ja tahtoa.
Minä ennen kuin arki pläsähti päin naamaa ja lapsiperhe-elämä vei terän mielipiteiltä.

Olen edelleen useasti samaa mieltä kärkevienkin mielipiteiden kanssa. En vain jaksa enää innostua niistä, en jaksa itse ottaa kantaa, aloittaa tai kantaa keskustelua.
Tai jos jaksan niin takana täytyy olla pitkään nukutut yöunet, terveet lapset, mukavaa ajanviettoa ja niin edelleen ja niin edelleen.
Hyvin harvoin enää huomaan puhuvani "suu vaahdossa" muusta kuin jostain uudesta tv-sarjasta, lasten vaatteista, korkeintaan nuijasti käyttääntynyt lähimmäinen on viime aikoina saanut minua purkautumaan verbaalisesti kuin tulivuori ja silloinkin olen huomannut oloni rauhoittuvan alta aikayksikön päästessäni sohvan nurkkaan suklaalevy kourassa.
En jaksa enää kimpaantua aiheellisestikaan viikoiksi, en kirjoittele tulenpalavia palautteita tai mielipidekirjoituksia (milloin viimeksi? En todellakaan muista!) kuten nuorempana!

Katsoin tuota nuorta, kaunista ihmistä (koska olenhan todella vanha ja ruma heh) toivoen, ettö hän säilyttää sen palavan innon jolla hän puhui. Vaikka saisikin perheen, vaikka työelämä kuluttaisikin, vaikka elämä ei menisikään suunnitelmien mukaan.
Toivottavasti arki ei litistä ja latista hänen mielipiteitään kuin tukialushousut minun mahamakkarani, jotta mahdun jälleen kesämekkoon sukujuhlissa. Kesämekkoon jonka valitsin tylsästi kategoriasta "ettei-tämäkään-ärsytä-ketään",.
Koska vaikka taustallani on kiusaamista, sitä, että olen elänyt varoen, niin jossain minussa on silloin teininäkin ollut se pikkuriikkinen kapinallinen.
Kun en saanut muuten kantaani ilmaistua pahimpina aikoina, ilmaisin sen vaatetuksella ja tyylillä, jotka saattoivat olla todella radikaalejakin jossain vaiheessa. Huom.nyt puhutaan minun kasvuympäristöpohjalta, eli pk-seudun ympäriinsä lävistetyt ex-teinipunkkarit saavat nauraa vapaasti ;)

Jos nimittäin kaikki olisivat kuin minä, ilmiselvästi perheellistynyt entinen kapinallinen, joka ei jaksa ottaa kantaa edes yksinkertaisiin asioihin, niin miten yhteiskuntaan saisi muutosta aikaan?
Se on vaikeaa nytkin, aikana jolloin välillä näyttää siltä, että mikään ei muutu kuin huonompaan päin.

Miksi minusta ei mielipiteitteni kanssa kasvanut kantaaottava aikuinen, joka näkyy ja kuuluu?
Miten saan kasvatettua lapseni niin etteivät he ole hiljaa, kun käsketään vain siksi, että käsketään?
Haluan lasteni olevan minua rohkeampia (tosin tämä ei ole vaikeaa toteuttaa). Haluan heidän sanovan ääneen jos jokin asia on pielessä (tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että tässä olen onnistunut turhankin hyvin) ja tahdon, että he ovat onnellisia siitä, että heillä on perusteltuja mielipiteitä joita kuunnellaan.

En halua kasvattaa mitään rivipoliitikkoa, en todellakaan tarkoita sitä. Tahdon vain maailmaan enemmän kantaaottavia nuoria, jotta jossain vaiheessa kuka tahansa voi omata mielipiteitä ilman, että se on jotenkin kummallista.


6 kommenttia:

  1. Jospa sitä vain vanhemmiten näkee asioista monia puolia. Kyllä se nuoruuden ehdottomuus on hyvä juttu, mutta kun väkisin tulee tietoa, kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulee, itse vain haluaisin vielä itseeni ripauksen sitä ehdottomuutta ;)
      Ja kuten sanoin, tämän ko. nuoren naisen mielipiteet olivat perusteltuja, ottivat huomioon muitakin kantoja kuin omansa :)

      Poista
  2. Pohdiskelin, että oliko sulla silloin radikaalivuosina semmoiset Peer Gunt housut, kun ne oli meillä maalla se ihan hirveän radikaali teko, mutta sää olet niin nuori ettei ne tainnut olla enää mielenilmaisunväline :D (Mies huokailee kun kirjoitin Guntin väärin muttei osaa sanoa mistä ne uun päälle pisteet tulee.) Melkein uskaltaisin sanoa, että lapset jotka on saaneet kotona kuulua ja ovat tulleet kuulluksi kasvavat aikuisiksi jotka eivät mene tapetin viereen ja toivo ettei kukaan vaan huomaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Google laulaa (Mitkä Ihmeen Peer Gunt housut??) Minäkään en tiedä mistä ne pisteet tulee :D Yhtyeen sentään tiesin ennalta, housuja en tajunnut googlellakaan??

      Mulla oli hopparihousut :D sen verran ajoissa, ettei tyttöhoppareita ollut vielä niillä peräkylillä nähty ja poikiakin oli yksi :D joka minut nähdessään koulun käytävällä sanoi aina "jou" vaikkei mulla ollut hajuakaan kuka se oli, eikä naamaakaan hupun alta pahemmin näkynyt ;D

      Kuuntelin toki hiphoppia musiikkilajinakin, mutta vaatteet olivat enemmän kapinaa kaikkea vastaan, hallitsevaa äitiäni joka ilmeisesti kuitenkin ymmärsi, koska ei koskaan sanonut sanaakaan vaikka kuljin reilut kaksi vuotta niissä yksissä polvissa roikkuvissa farkuissa... ja samalla sitä vastaan, kuinka itse olin kävellyt peläten ensimmäiset kuusi kouluvuotta, yläasteelle mentäessä päätin, että jos meinaavat jotain vielä huudella, niin annanpa jotain mistä huudella... No ei ne huudelleet. Paitsi yksi ääliö joka jaksoi ja jaksoi. Minä opettelin kävelemään ohi keskisormi pystyssä. Se lopetti.

      Poista
    2. Siltä varalta, että ne housut on ajalta tosi paljon ennen googlea, eikä kuvahaulla löydy, niin ne oli sellaiset musta-valkoraitaiset ja ihoa todella tarkasti myötäilevät :D

      Poista
    3. :D on mulla joku hämärä kuva noista, vaikken googlella löytänyt (ihme) :)

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)