Google Analyticsin seurantakoodi

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Hope when you take that jump you don't fear the fall

Olen miettinyt viime päivinä sitä kuinka paljon muut ihmiset vaikuttavat siihen millaisena näemme itsemme.
Nekin jotka väittävät, etteivät he välitä muiden mielipiteistä valehtelevat. Kaikilla on joku jonka mielipiteellä on väliä.
Kaikilla on ihminen tai ihmisiä joita tarkkaillaan siinä mielessä, että miten he reagoivat sinun valintoihisi tai vaihtoehtoisesti millaisia valintoja muut tekevät, mutta jotenkin joku muu vaikuttaa sinun elämääsi, aina.
Minusta tulee minä vain suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen elämässä suuri osa kuluu siihen, että hakee yhteyttä muihin ihmisiin. Ystävyyttä, rakkautta, kun saa lapsen, siinäkin hakee yhteyttä omaan lapseensa, katselee sitä pientä ihmistä miettien, että mitäköhän tuolla pienessä päässä kulkee.

No ok, ehkä maailmassa on olemassa jotain erakkoja jotka pystyvät elämään täysin yksin, itseellisesti, mutta sanotaanko, että 99% meistä mietimme muita ihmisiä. 
Ihmissuhteemme muokkaavat meistä sellaisia kuin olemme.

Minä itse koulukiusaamistaustalla olen elämässäni käyttänyt liikaakin aikaa sen miettimiseen mitä muut ajattelevat minusta ja myös siihen mitä minä ajattelen muista.
Jopa siinä määrin, että olen nuorempana pilannut ihmissuhteita liiallisella pohtimisellani ja peloillani siitä mitä minusta ajatellaan.
Ikä tekee tehtävänsä, enää en käytä niin paljoa aikaa siihen, mutta siitä huolimatta varmaankin edelleen keskivertoa enemmän.
Minulla on ihmisiä joiden seurassa voin olla täysin minä, mutta myös ihmisiä jotka eivät varsinaisesti tunne minua, vaikka varmaankin niin luulevat.

Törmäsin tähän viime viikolla. Eräs nainen, jonka olen tuntenut teini-iästä saakka, on vaikeassa elämäntilanteessa ja pitkän historiamme vaikutuksesta varmaankin jutteli tästä asiasta minulle, vaikka emme viime vuosina olekaan olleet kovin läheisiä.
Ja samalla hän ilmaisi minulle, että olen hänen mielestään ihminen "jonka kanssa ei jutella syvällisiä".
Loukkaannuin hetkeksi, mutta tajusin samantien, että se oli täysin omaa syytäni. Olen pitänyt hänet (ja aika monta muutakin) kevyen välimatkan.
Miksi hänen pitäisikään olettaa minussa olevan sen enempää kuin kevyt päälikerros?

Voin vedota historiaani, nimenomaan koulukiusaamiseen ja  oman perheeni taholtakaan en aina ole saanut sellaista tukea jota olisin ehkä pienenä lapsena... ansainnut? Kai ansainnut on oikea sanamuoto, koska lapsi ansaitsee saada välitöntä ja ehdotonta rakkautta ja ihailuakin, lapsen täytyy nähdä ihailua vanhempiensa katseessa, koska siitä kasvaa itseluottamusta.

Minun lapsuuteeni kuuluu valitettavasti se, että vanhempani ovat itse kasvaneet molemmat puutteellisissa olosuhteissa alkoholistiperheissä ja niinpä minun kasvatukseni on ollut, no, ankaraa ja varsinkin äidin puolelta lause "Jos lasta kehuu se ylpistyy" kuului kasvatusperiaatteisiin.
Eli jos sainkin kehun, sen perään sanottiin varmasti jotain mikä esti "ylpistymisen".
Meillä on nykyisin äitini kanssa todella läheiset välit.
Olemme keskustelleet ja keskustelleet ja ymmärrän nyt aikuisena äitiäni ja hänen vaikuttimiaan paremmin.
Samoin tiedän tasan tarkkaan syyt jonka vuoksi pahin kiusaajani kiusasi minua, jotka siis hänelläkin olivat vain asioita hänen elämässään, minä satuin vain "oikealla" hetkellä jäämään hänen silmätikukseen.

Ymmärrys asioista ei siltikään poista sitä mitä ne ovat aiheuttaneet.
Olen epäluuloinen, pohdin liikaa ihmisten vaikuttimia ja sanoja ja pidän yllä suojakuorta, paljon vähemmän kuin nuorempana, mutta silti en osaa olla ilman.
Olen sosiaalisesti estynyt ja jopa tylsä.
Minun on hyvin vaikeaa jopa kirjoittaessa avata minuuttani, vaikka nimenomaan kirjoittaminen on varsinkin ennen lapsia ollut minulle pakokeino.

Onnekseni olen löytänyt muutamia hyviä ystäviä, sekä puolison, jotka ottavat minut vastaan "tule sellaisena kuin olet"-asenteella. Miehelläni on ollut iso osa siihen kuinka olen oppinut olemaan avoimempi ja rohkeampi, mutta edelleen minun avoimuuteni ja rohkeuteni on niin pienen piirin nähtävissä, että ymmärrän kyllä ihmisiä jotka näkevät minut erilailla kuin mitä haluaisin.

Haastankin itseni avautumaan. Pyrkimään olemaan enemmän minä, ilman kuoria ja sataa ajatusta ennen suuni aukaisemista.

Jokaisella on halu olla rakastettu, pelko olla vihattu sekä toive tulla ymmärretyksi.

Minä haluan tulla ymmärretyksi.


11 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitettu! <3 En osaa kommentoida nyt mitään järkevää, mutta kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia, ja sen vain tulin kertomaan!

    VastaaPoista
  2. Ihanan avoin ja hienon pohdiskeleva kirjoitus! Mä olen pohtinut paljon minuutta, ihan itsekseni ja opinnoissakin. Jotensakin on ollut helpottavaa ymmärtää, että minuus rakentuu aina suhteessa toisiin, toisaalta se on aika erikoinenkin ajatus, sillä minuuttahan on totuttu pitämään jonain staattisena asiana, mutta sepäs voikin muuttua ja muuttuu, ihmissuhteiden mukana. Jokin ydin (subjektiminä) on ja säilyy, mutta se ulospäin näkyvä objektiminä muuttuu ja on kaiketi myös jossain määrin erilainen eri ihmisten läsnäollessa.

    Vaikka kaikki asiantuntijat hokevatkin kaikkialla samaa, että lapsen itsetunto ja -arvostus kehittyvät siinä, millaista huomiota hän saa ja miten vanhempi häntä katsoo, jotenkin tämä sun kirjoitus kolahti siihenkin. Vähän kai juuri nyt arka aihe, koska en ole maailman kärsivällisin tyyppi ja uhmaikäinen todella osaa koetella hermoja. Täytyy taas uhmakkaan metkuja sietäessä muistaa tämä. Peilinähän tässä pienelleen toimii ja siinä se objektiminä hänelläkin kehittyy. Toivottavasti kaiken rähinän keskellä vahvaksi ja itseään arvostavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus luin jostsin et lapsu näkee sen arvostuksen aikuisen katseessa sekunneissa. Sen hyväksynnän ja rakkauden, jopa sieltä moitteen alta. Siis jos sitä on. Ja yleensähän sitä on ns.tavallisessa äiti-lapsisuhteessa :)

      Ja kyllä minäkin sen olen nähnyt omassa äidissäni, vaikka hänellä sanat ovat riidelleet välillä vastaan. Hän silti rakasti ja tarkoitti hyvää. Yritti kai tehdä minusta ns.reipasta ja ei-ylpeää. Osaaminen äitinä ehkä hieman hakusessa, rakkaus ei.
      Itse koitan välttää vastaavia virheitä ja silti huomaan välillä sortuvani toistamaan äitini kliseitä. Varsinkin kun Isompi muistuttaa minua itseäni pienenä (miinus koulukiusaaminen ja plussattuna 100x reippaudella).
      Pitää vain ponnistella enemmän ollakseni vielä parempi äiti, koska sen lapset absaitsevat, maailman parhaan äidin <3

      Poista
    2. Ja puhelimella saa aikaan vain mittavia kirjoitusvirheitä. Sorry :D

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! ♥

    Koulukiusaaminen pitäisi saada kitkettyä pois - itsekin aikoinaan sitä koin. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin pitäisi! Nykyisin monissa kouluissa on Kiva Koulu-ohjelma joka on ainakin meidän Isomman koulussa toiminut.

      Poista
  4. Kiitos hienosta kirjoituksesta. Minulla on aina ollut hyvinkin erilaisia "rooleja" seurasta ja tilanteesta riippuen. Vaikea sanoa, mikä on eniten minä. Luulisin, että minä on niitä kaikkia yhdessä, eikä mikään yksinään ole täydellinen minä. Olen lisäksi hyvin epä-äidillinen äiti, mutta luulisin silti lasteni tietävän, että he ovat rakkaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen minäkin, että tietävät :)
      Minun äitini on hyvin äidillinen, mutta hänen sanansa keskittyivät silti usein huonoihin puoliin ja hän saattoi verrata minua (minulle) esim.toiseen ikäiseeni tyttöön ja vertailussa minä olin aina se "huonompi", eli ei se äidillisyys siinä auttanut. Vaikka ei olisikaan ns.perinteisen äidillinen niin voi silti olla rakastava&kannustava :)
      Vaikka äitini on paljon parempi ja kannustavampi nykyisin ja ihana mummo hän ei esimerkiksi ikinä vieläkään kehu minun ulkonäköäni, vaikka olisin kuinka "nättinä", vaan sanoo ennemmin, että "Tuossa mekkossa näytät hyvältä" ja tällaistakin hyvin harvoin. Hänet on itsensä kasvatettu rakkaudettomasti, joten hänen on hyvin vaikea antaa hyvää palautetta.

      Jokaisella on eri rooleja seurasta riippuen, minä tarkoitin omalla kohdallani sitä, kun ei joskus ole ollenkaan sellainen kuin haluaisi, ei pysty olemaan.

      Poista
  5. Tässä oli tosi paljon asioita joita jäin pohtimaan, mutta muistin sentään tulla takaisin jättämään kommentin. Näin blogistaanisesti sää et tunnu yhtään sisäänpäinkääntyneeltä, kylmältä etkä teflonpintaiselta :) Musta tuntuu, että lisääntyvä ikä antaa koko ajan lisää armoa itseään kohtaan eikä ihan kaikkien ihmisten mielipiteistä enää välitä. Voi Nunju, mää niin tiedän tuon tunteen kun äidin silmissä on lapsuudessa aina ollut se heikompi astia. Vielä kun tietäisin sen tunteen, että sen antaa anteeksi ja ymmärtää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kiki :) Minä joudun oikeasti tappelemaan ns.itsesensuurin kanssa jopa kirjoittaessa. Jopa silloin mietin liikaa mitä "voi" sanoa ja usein on tilanne, että haluaisin antaa tulla oikein tuutin täydeltä ja huomaan kirjoittavani asian "laimennettuna"... Mutta tuo on totta, että ikä antaa armoa. Minäkin olen oppinut hyväksymään sen, etten taida räväkäksi jokapaikan höyläksi alkaa ikinä :D

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)