Google Analyticsin seurantakoodi

perjantai 16. toukokuuta 2014

Paska päivä

Nyt tuntuu kaatuvan muutenkin päälle.

Sukulainen jonka kanssa olemme todella läheisiä sai kauheat raivaripultit ja lähti meiltä ovet paukkuen. Syynä se, että vaikka hän ymmärtää, että minä olen sairas niin hänelle ei silti tarvitsisi puhua kuten minä puhun!

Jäin itku silmässä ja suu auki katsomaan perään, koska päivä oli mennyt minusta siihen saakka aivan normaalisti. Ilmeisesti syynä oli se, että hän oli tuonut sosekeittoa jota en valitetettavasti voi syödä, koitin kyllä selittää, mutta kun ei ymmärtänyt, sehän on "vain sosekeittoa, ei siinä ole paljon mitään" (sulatejuustoa, palsternakkaa, mausteita yms... kun ei vaan maha kestä...), enkä myöskään suostunut uskomaan, että korput on hyvästä mahalle, kun niitä maha kestää. Ja vauvan porkkanasosetta.

Kaupan korpuissa on rasvaa ja mun maha ei tunnu kestävän mitään, muttei varsinkaan rasvaa. Ja porkkanasose... no ei vain nyt kiitos. Ihan nätisti näitä vastailin.

Sitten hän halusi auttaa lakanoiden vaihdossa. Itse olin ajatellut, et miehen kanssa sit illemmalla vaihdetaan. Vastasin tähänkin, ettei tarvitse, mutta "Kun minä nyt olen täällä auttamaan tullut niin voin minä". No ei ehditty alkaa vaihtamaan lakanoita, kun puhelin soi. Puhelin tippui multa kädestä ja tähän sukulainen hirveellä äänellä "Voi kauheeta! Miten sinä nyt noin?" johon minä (myönnän, vähän ärsyyntyneenä), että "Vähän ylireagointia, se vaan tippui".

Ja tästä hän lähti ovia paukuttelemaan.

Ja nyt siihen pointtiin. Tämä ihminen on oikeasti aivan ihana.
Mutta hän haluaa ratkaista kaikki ongelmat. Kun tätä ei voi ratkaista. Minä vain olen tällä hetkellä selittämättömästi sairas. Minä en voi sille mitään, eikä hän voi sille mitään.
Ainoa mitä minä kaipaan on kuunteleminen.

Myönnän, että on ehkä hänelle tullut murehdittua tätä asiaa. Ehkä kuormitin häntä liikaa?
Olen torpannut kyllä hänen varmasti hyvää tarkoittavat ideat "Mene lääkäriin ja valita oikein lujaa, kyllä ne ottaa sinut sisään" (en ikinä ole tajunnut tätä ihmeen yleistä luuloa, että sairaaloihin "otetaan sisään"?! Joo kyllä ne ovista sisään päästää, mutta ei sinne osastolle oteta muuten vaan tutkittavia, kyllä ne saa ravata tk:t ja päivystykset ja jos nyt ei oo sen sekunnin hätää niin kotiin lähetetään odottamaan tuloksia!) ja "Mitäköhän sinä nyt olet tehnyt, että olet tuollaisen saanut?" niin en toki ensinnäkään kestä tätä kysymystä. Kaikki sairaudet ei todellakaan ole kiinni siitä mitä ihminen on tehnyt. Isolle osalle sairauksia ei vain voi mitään.
Ja sitten inhokkini mitä joskus ovat jopa lääkärit yrittäneet diagnoosiksi " Mitä jos ne on naisten vaivoja?" PRKL sanon minä. Jos nämä olisi kuukautiskipuja niin kai olisin sen jo tajunnut.
Kohdunulkoista mietin itsekin, mutta kaksi eri testiä sanoi kaksi kertaa negaa ja muutenkin ei nyt oireet ihan sovi siihenkään (tiedän, että aina kohdunulkoinen ei tee positiivista testiä, mutta useimmiten se tekee). JNE.

Lisäksi eräs ystäväni ei tunnu myöskään millään tajuavan, että olen oikeasti sairas. Jatkuvasti kyselee milloin tullaan heille ja milloin tavataan. Hyvä, että jaksan tavata omaa perhettäni.. Olen selittänyt kahteen kertaan, että suunnitelmat meni nyt uusiksi, koska en yhtään tiedä mikä mulla on ja ei mene perille.

Parilta muultakin kaverilta tuli "ihana" kommentti "Miten sulla TAAS on jotain?".
Itku pääsi. Niin miten? Aivan kuin se ei jatkuvasti pyörisi omassakin päässä, että mitä helvattaa minussa on vikana, kun yritän elää oikein ja olla oikein ja syödä terveellisesti ja olla normaalisti ja aina iskee jokin. Blogissahan en toki kaikkea edes kerro, mutta voin sanoa, että mun lääkärihistoria on täynnä "Mitä-häh?"-diagnooseja, jostain kumman syystä. Jotain on sen lääkäritkin myöntää, mutta mitä. Ja sitä sitten etsitään ja etsitään.
Toivottavasti tällä kertaa päästäisiin johonkin oikeaan diagnoosiin, kiitos.

Minä tiedän, että pitäisi jaksaa. Minun varsinkin jonka ihmiset ovat tottuneet näkemään ja kuulemaan varsin tasaisena ja järkevänä. Juu, todella. Ihmisillä jotka oikeasti tuntevat minut voi olla vähän eri käsitys. Paitsi järkevästä, se minä olen, aina yltiörealistinen ja järkiperäinen.
Mutta tiedättekö, kun joskus tekee aikuisen realistisen ihmisen käpertyä sikiöasentoon itkemään ja joskus olisi ihanaa saada se olkapää jota vasten nojata ja olla avuton.

Ai niin, siinä vielä yksi hemmetin asia. Avuton.
Minä en ikinä, en ikinä ole avuton. Ja siksikin on ilmeisesti vaikeaa tajuta, että minä en nyt todellakaan jaksa. Yleensä olen se joka auttaa, se joka tukee, se joka keksii ratkaisuja ja varsinkin omassa elämässäni se joka tekee.
Oman perheenkin on ollut todella vaikea tajuta, että nyt tämä äiti ei tee eikä jaksa.
Uskoisin, että viime vuosi ja ne kivut ja pelot vaikuttavat nyt siihen, ettei rahkeet riitä enää.
Nyt en vain jaksa olla reipas.

Toki hoidan lapset ja rakkautta meiltä ei puutu, mutta ruoka on mennyt valmiilla ja puolivalmiilla (varsinkin kun itsellä ei ole nälkä eikä muuta edes voi syödä kuin riisiä, riisiä ja riisiä...), pyykit kasaantuu odottamaan miehen sunnuntai-vapaata ja imuri saa aivan vapaasti tököttää kaapissa.
En ole ensimmäisenä auttamassa läksyissä, vaan pyydän odottamaan siihen, että isä tulee kotiin ja valitettavasti Pienempi on joutunut ihan itse rakentamaan legotorninsa, nyt äiti vain katselee.
Mieluummin käperryn lasten kanssa peiton alle katselemaan dvd:tä tai lukemaan kirjaa. Jotain missä ei tarvitse energiaa, voimia tai liikkumista.

No niin. Nyt en vain jaksa enää vuodattaakaan enempää ja voi olla, että päädyn poistamaan tämän vuodatukseni jossain vaiheessa, onhan tämä aikamoista itsesäälipaatosta ;)


12 kommenttia:

  1. Täältä lähtee tulemaan iso kasa virtuaalisia halauksia kun ei muutakaan osaa. Toivottavasti selviää pian ja saat hoitoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♡ lievästi jo hävettää päästelyni, mutta olkoon nyt ;)

      Poista
  2. Monta lämmintä ajatusta lähetän Sinulle ja iltarukouksessa muistan. Varmasti vielä syy löytyy ja saat apua. Hyvä, että purat murhettasi, muuten paine kasvaa sisälläsi liikaa. Mukavia yhdessäolon hetkiä koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus on pakko päästellä :) nyt jo paremmalla mielellä onneksi.

      Poista
  3. Mä lähetän myös halauksen ja tarjoan olkapäätä <3 Mä taidan hyvinkin tietää, mistä kirjoitat (viittaan siis tähän mun "vammaan"...) Tässä perheessä on myös äiti, joka ei ole avuton, mutta lakkasi jaksamasta muiden murheita pari vuotta sitten. Ja lakkasi tekemästä mitään muiden puolesta. Ja lakkasi kuuntelemasta muiden ruikutuksia ja tuittuilua (juurikin tuota ovien paiskomista...), kun ei kerran kukaan muakaan kuunnellut.

    Nunju, oikein kovasti jaksamisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 kiteytit kivan lyhyeen saman mitä just koitin sanoa ;) Tänään ollut paremmalla mielellä ja silti usko omaan jaksamiseen vähissä... kävelin lähikauppaan ja takaisin, n.200m, jonka jälkeen oli niin poikki oli ettei muusta väliä... Onneksi tänään vuorostaan kävi ihana vierailija, hänessä oli kohdillaan se mitä tässä juuri kaipasin. Ei puhuttu ja vatvottu minun sairastamista vaan ihan muita asioita ja voi huh kun helpotti se ettei taas vatvottu vain yhtä ja samaa, mulle riittää se, että oma pää jauhaa sitä tauotta!
      Lisäksi vieras tajusi viipyä vain lyhyen aikaa, eikä "vaatinut" tarjoilua. Kiitos ihanalle ihmiselle, juuri sitä mitä kaipasin :)

      Poista
    2. Nuo ihanat ihmiset onkin ihan parhaita. Mut tosiaan leikattiin vuosi sitten, reilu viikko ennen vappua. no, parin päivän päästä kotiuduttuani, kun lääkitys lakkasi vaikuttamasta ja kivut palasivat, aloin ulvomisen. Ihan totta: kaikki vaan itketti kolme päivää. Ihana ystäväni päätti ihan itse ja omatoimisesti tulla meille viettämään vappua: toi munkit ja simat ja kaikkea muuta hyvää ja siinä me puhua pälpätettiin ihan kaikkea muuta. Ja siihen loppui itkut ja toipuminen alkoi :) Eikä mun tarvinnut jaksaakaan. Ja oli paras vappu ikinä!
      Ihanat ystävät on siis kultaakin kalliimpia.

      Poista
  4. Annat nyt vaan itsellesi luvan olla heikko ja se, jota muut kannattelee. Kipu on sellainen seuralainen, ettei sitä aina vaan jaksa. Iso halaus <3

    VastaaPoista
  5. Sylin täydeltä sympatiaa <3
    Valitettavasti ihmissuhteissa usein jää samat roolit päälle, joten ystävät eivät ymmärrä, että vahvakin voi sortua, kun tarpeeksi tulee vastaan. Älä nyt täällä rupea urheaksi vaan ihan turvallisin mielin ole juuri niin heikko kuin tuntuu. Me ei huudeta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Täällä voi vali-vali-valittaa eikä kukaan voi ns.paiskaista ovea ;D tai ainakaan en ole sitä näkemässä :D

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)