Google Analyticsin seurantakoodi

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Hamstraajan sukulainen

Koska kaikki mitä haluaisin sanoa aiheesta on sanottu jo, paljon fiksummin kuin minä olisin saanut ilmaistua, niin kehotan lukemaan Johanna Korhosen kirjoituksen täältä.

Minä olen juuri tänään käynyt läpi poikien askartelulaatikon ja myynyt muutaman tavaran FB-kirppiksen kautta ja lisäksi (onnen huokaus) lahjoittanut poikien leluja eräälle hyvin onnelliselle nuorelle äidille ja kahdelle pienelle pojalle jotka FB-palstalla pyysivät tarpeeseen ja kun ei ollut rahaa ostaa. Teki hyvän mielen sekä minulle, että minun pojille ja minusta tällainen on myös hyvä opetus omille lapsilleni siitä, että vaikka mekään ei rahassa kieritä niin silti voidaan antaa niille joilla on ehkä vielä vähemmän ja aina ei tarvitse rahan vaihtaa omistajaa, vaan hymyt, ilo ja hyvämieli riittävät valuutaksi!

Valitettavasti nykymaailmaa vitsaa ilmaus nimeltä hamstraus. Sitä helposti katselee epäuskoisesti naureskellen Amerikan ohjelmia Himohamstraajista ja muista vastaavista.
Tosielämässä minua ei kuitenkaan naurata, vaikka minäkin katselen noita ohjelmia yhtä silmät levällään.

Koska ikinä ei tiedä kuka blogia sattuu lukemaan, niin en kerro yksityiskohtaisemmin, mutta lähipiirissäni on oikea elämän elävän hamstraaja, sukulaiseni, joka kovasti aina ihmettelee miksei heillä käydä kylässä, miksi heitä kartellaan, miksi heitä "katsotaan väärin".
Monta vuotta naimisissa ollut pari jolla jo avioliiton alkuaikoina oli kyllä kodissa paljon tavaraa, mutta silti siellä oli siistiä ja tilaa olla ja elää.
En tiedä mikä hamstrauksen puhkaisi. En tiedä kumpi heistä varsinaisesti hamstraa vaiko molemmat. Ja pahinta on etten osaa auttaa.

Heitä on yritetty auttaa. Muut sukulaiset ja minäkin. On puhuttu hienovaraisesti, josta seurauksena oli välien tulehtuminen oikein kunnolla, on autettu siivoamalla ( joka muuten on hirveintä mitä olen kokenut sillä saralla, se kun ihminen kulkee perässä ja selittää miksi se&tämä&tuo on säästettävä jne), on tehty oikeastaan kaikki kuten niissä ohjelmissa kerrotaan muidenkin tehneen, mutta mikään ei auta.

Muutamia vuosia meni niin, että heillä silti tuntui kaikki olevan muuten hyvin, siellä roinan keskellä. Sitten kuvioihin astui mielenterveysongelmat. Tietysti voi vain arvailla ovatko ne piilleet kokoajan siellä taustalla vai puhkaisiko pakkomielle vielä lisää ongelmia.

He saavat molemmat nyt terapiaa, mutta läheisenä tiedän valitettavan totuuden. He valehtelevat terapeutilleen, eikä terapeutti ole käynyt heillä kotona, joten en yhtään tiedä voiko terapiasta silloin olla mitään hyötyä.

Koska kyseessä on minulle aiemmin ja kyllä vielä nykyäänkin erittäin läheiset ihmiset on tämän kaiken käsitteleminen välillä hyvin vaikeaa. Joskus tekisi mieli ottaa ihmistä harteista kiinni ja ravistella oikein kunnolla, on niin vaikeaa käsittää kyseessä olevan oikean sairauden.
Toisella kertaa tekisi mieli rynniä moskan ja romun keskelle katujyrällä ja voimakeinoin ja tyhjentää kaikki, kaikki, kaikki!
Jättää sänky, ruokapöytä, sohva ja tv ja muutama vaatekappale. Niillä ihminen pärjää jo pitkälle ja olisipa sitten kaikki tyhjää. Valmista. Puhdasta. Ilman sairautta. Mutta eihän se niin ole. Sairaus ei katoaisi siitä vaikka tavarat katoaisivatkin.

Joskus pohdin mikä sen aiheutti. Toisella puolisoista on suvussa tietynlaista, ei kuitenkaan vastaavaa, mielensairautta, toisella ei.
Toisaalta tämä jolla ei ole sukutaustassa mitään sairautta on ollut lapsesta saakka hieman.... noh, sellainen, ettei lapsena esimerkiksi halunnut jakaa karkkeja ja mieluummin halusi toisenkin karkit. Näin esimerkkinä.

Vai oliko se sitä, että toisen perhe oli rikas ja isällänsä oli tapana kävellä pitkin poikin mantuja maalla ja osoitella sormellaan mitkä kaikki ovat hänen? Vai sekö se oli, että toisen äiti teki kaiken hänen puolestaan ja silitti kalsaritkin vielä lähellä aikuisikää?

Ja voiko se periytyä? Joskus tarkkailen Isompaa ja Pienempää ja mietin onko se jo siellä? Hamstraus-sairauden siemen? Onko se jo oire, kun Isompi haluaa tallettaa Supermiesmerkin joka tuli kuulokkeiden mukana, vaikka se on vain pahvinen merkki, kun Pienempi piilottaa lempi pikkuautonsa tyynyn alle ja kun alan vaihtamaan lakanoita siellä on ainakin kymmenen autoa?
Järki sanoo, että molemmat ovat aivan normaaleja tekoja, mutta siellä mielen pohjalla joskus myllertää kysymyksiä...

Itseni kohdalla voin sanoa, että läheisen sairastuminen hamstraukseen on aiheuttanut tavarasta luopumisen ilon. Haluan omistaa vähän. Minua ei haittaa omistaa vähän.

Voi tosin tätä blogia lukiessa kuulostaa hassulta, minullehan tulee Livboxia ja tilailen Briteistä vaatetta kaksikin pakettia kuukaudessa. Kukaan ei kuitenkaan näe sitä puolta jossa laitan tavaraa toisesta päästä eteenpäin ja siitä tulee harvemmin mitään sanottuakaan. Enemmän sitä mainostaa niitä mahtavia löytöjä ja ihanuuksia joita hankkii :)

Haluaisin nimenomaan oppia harkitsevaksi kuluttajaksi ja ostamaan vain tarpeeseen. Todellisuudessa tietysti joskus se ostamisesta ja hankkimisesta saatu ilo ja nautintokin saa vallan ja tulee niitä hetken mielijohteesta tehtyjä ostoksia.

Haluankin oppia tämän jota alussa linkitetyssä blogissakin lainattiin "...ratkaisevaa ei ole ostaminen, vaan ostojen vaikutus vuorokauden tuntien sisältöön. Kun aiot shopata jotain kotiin, kysy itseltäsi, miten hankinta muuttaa ajankäyttöäsi ja tekemisiäsi ensi tiistaina, British Columbia -yliopiston psykologian professori Elizabeth Dunn neuvoi taannoin The New York Timesissa. Jos oston vaikutus ensi tiistain kulkuun ei ole merkittävä, ostos on parempi jättää tekemättä."

Amen.

ps. jos on huolestunut, itsestään tai läheisestään, niin tämän linkin takaa löytyy 9 varoitusmerkkiä pakkomielteisestä hamstraajasta!

6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen aihe ja postaus! Olen itsekin miettinyt, mahtaako eräällä lähisukulaisella olla vastaavaa ongelmaa... Vai tarvitseeko yksin elävä (aavistuksen erakoitunut) ihminen välttämättä 140 neliötä kaikille vanhoille lehdille, huonekaluille, vaatteille, astioille, laudanpätkille ja muulle vuosikymmenten aikana kertyneelle tavaralle? Ja mitäänhän ei tosiaan voi heittää pois. Itse todella ahdistun tavaravuorista, liasta ja epäsiisteydestä vaikka toki meiltäkin sitä materiaa löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teki suorastaan tiukkaa jopa kirjoittaa aiheesta, niin syvään juurtunut on tietynlainen häpeä aiheesta... On hyvin vaikeaa kun joku esimerkiksi kysyy mitä heille kuuluu. Joudun asettelemaan sanani varsin tarkkaan, koska en kertakaikkiaan osaa esimerkiksi sanoa ihan ok, tai hyvin tai mitään, koska tilanne on mikä on. Ja välillä jo puhelimessa heidän kanssaan ahdistaa kun toinen pitää normaalina keskusteluna sitä, että kerrotaan pelkistä hankinnoista jne. Tuossa lopun linkissä oli kyllä niin hyvin ne 9 kohtaa, jos niistä edes suurin osa täyttää niin kyllä se on tämä sairaus.

      Poista
  2. Olit kyllä hyvin saanut tähän pähkinänkuoreen paljon asiaa siitä mitä se on silloin kun tavarat muuttuukin pakko-oireeksi. Ja hyvän linkin niille jotka epäilee, että läheisellä on lähtenyt lapasesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia :) Hyvä jos tästä jotain sai irti. Asia on tosiaan mulle todella arka paikka, sen verran läheisistä ihmisistä on kyse. Vaikka blogi on anonyymi sillä tavalla, etten ole nimeäni täällä sanonut niin kertomistani jutuista minut tunnistaisi alta aikayksikön... jonka takia jätin vielä tosi paljon sanomatta!

      Kulutuksesta muuten sen verran, et katsoitko kymppiuutisia, http://vuonna1971.mikajaniina.net/ pakko tutustua!! :D

      Poista
  3. Juu, nostan kyllä hattua tälle kokeilulle :) Ei sitä ole tajunnutkaan miten maailma on muuttunut sieltä 70-luvulta. Kuukausi ilman digiboksia, voi kauheeta :D Ja mikroaaltouuni ja netti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie nostan hattua sille ruokavaliolle jota ne noudattaa, kauheeta elää pelkän pullapitkon voimalla herkuissa, ei kiitos :D terv. nytkin dallaspulla toisessa kädessä ;D

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)