Google Analyticsin seurantakoodi

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Paperi

Lapsena minulla oli kirjekavereita. Niitä varten piti olla kauniita kirjepaperisettejä.
Pidin tarkkaan huolta, ettei kirjekaveri saa samanlaisella paperilla kahta kertaa peräkkäin kirjettä :)
Muistelen, että kirjekavereita oli parhaimmillaan viisi, ei sen enempää, mutta sekin riitti siihen, että kirjeitä tuli usein.
Kaksi kirjekavereistani jäi pidemmälle aikaa. Toinen oli veljen vaimon sisko, jonka kanssa pidämme yhteyttä edelleen, nykyisin tosin emme enää kirjoittele perinteisesti postia.

Se toinen olikin sitten jännempi juttu. Tapasin erään tytön kesälomareissulla leirintäalueella, yhden illan verran leikimme ja minusta tyttö oli eksoottisinta ikinä. Suomenruotsalainen ja kauniilla, harvinaisella, ulkomaalaisen kuuloisella nimellä varustettu tyttölapsi. Nykyisin tosin varsin yleinen nimi, mutta silloin en ollut koskaan kuullut vastaavaa nimeä.

Minun melkein kuusivuotiaan silmissä tyttö oli siis varsin eksoottinen tapaus. Tytön ajatus oli vaihtaa osoitteita ja kirjoitella. Hän tosin osasi jo lukea ja kirjoittaa, vaikka oli samanikäinen kanssani. Minä en osannut, mutta koska olimme lapsia niin eipä se paljon haitannut.

Ensimmäiset kirjeet sinne yli 500km päähän matkasivat niin, että äiti neuvoi miten kirjoitetaan ja minä harakanvarpaillani sain jotain aikaan. Tytöltä tuli samanlaisia harakanvarpaita takaisin.

Häneltä sain ensimmäisen hajustetun kirjepaperin. Siihen aikaan oli tapana myös vaihdella kirjepapereita ja samaa teimme mekin. Kirjeen lisäksi sujahti kuoreen jotain vaihdettavaa, kirjepaperi, tarra, kiiltokuva.

Jatkoimme kirjoittelua ja välillä vaihdoimme kuviakin, hän lähetti niitä enemmän, koska heillä oli oma kamera, meillä ei ollut. Näin hänen lemmikkikissansa ja pupunsa ja tottakai aina pakolliset koulukuvat. Minä lähetin muistaakseni ainakin kuvan kodistamme.

Kun olimme noin kolmetoistavuotiaita tajusimme, että olimme menossa kesällä samaan kaupunkiin lomalle perheinemme samaan aikaan. Järjestimme niin, että tapasimme.
Muistan kuinka outoa oli tuntea toinen aika hyvin, mutta samalla toinen oli kuitenkin vieras.
Hän oli loistelias, itse pienemmästä kaupungista kotoisin olevana hänessä oli suurenmaailman tuntua ja hänellä oli suuria haaveita. Hän halusi oppia englantia, muuttaa New Yorkiin ja mennä naimisiin amerikkalaisen miehen kanssa. Minä olin ihastunut kaverin isoveljeen ja isoin haaveeni taisi olla uusi polkupyörä.

Jatkoimme kirjoittelua ja viisitoista vuotiaana hän kirjoitti muuttavansa yksin asumaan Helsinkiin. Muuttomatka ei ollut pitkä, mutta 15v asumassa yksin isossa kaupungissa kuulosti järjettömän erilaiselta ja hurjalta! Hän muutti päästäkseen juuri siihen kouluun josta hän ponnistaisi ulkomaan uralleen. En voinut kuin ihmetellä sitä päättäväisyyttä ja rohkeutta. Itse elin vielä lapsenomaisesti teinikautta turvallisessa kodissa, jossa ainoat järkytykset johtuivat siitä, että tulin kotiin klo.21.30 perjantaina sovitun klo.21 sijaan.

Osoitteenmuutoskortin vielä sain ja kirjeen jossa hän kertoi uudesta asuinpaikastaan ja uusista ihmisitä joita hän oli tavannut. Esimerkiksi amerikkaisesta Suomeen veljensä kanssa muuttaneesta nuoresta miehestä. Sitten yhteydenpito lakkasi. En oikeastaan ihmetellyt asiaa, muut kirjekaverit olivat tipahtaneet matkasta jo paljon aiemmin ja hänen elämänsä oli varmasti kiireistä ja niin alkoi olla minunkin. Yläasteen jälkeen veivät opiskelut ja minäkin muutin pois kotoa 18-vuotiaana.

Aina välillä hän kävi mielessä ja kuvat pysyivät valokuvakansiossa. Kirjekavereiden kirjeitä säästin jonkin aikaa, mutta sitten tuli se aika kun nakkasin nekin pois.

Viime kesänä olimme perheenä viikonloppureissussa Oulussa, siellä keskellä kauppakeskuksen vessajonoa joku huusi nimeäni. En reagoinut ollenkaan, koska kuka minua olisi siellä tuntenut, mutta sitten joku koputti minua olkapäähän ja kun käännyin tunnistin hänet heti. Sehän oli se tyttö, kirjekaveri vuosien takaa.

Hänellä oli kova kiire, lapsen kanssa olivat vain käväiseet vessassa ja mies odotti "jossain tuolla" ja tänään lähtisi lento Helsinkiin, josta he suuntaisivat takaisin kotiin, New Yorkiin. Joo, sinnepä sinne.
Hän oli mennyt naimisiin silloin teininä tapaamansa pojan kanssa ja he olivat asuneet New Yorkissa jo yli kymmenen vuotta. Oulussa he olivat tapaamassa hänen äitiään joka näki lapsenlapsensa nyt ensimmäistä kertaa. Pieni tyttö käsipuolessa oli Olivia 4v. Lapsi ei puhunut lainkaan suomea (mikä on minusta aina sääli...) ja juttelin pienen kanssa muutaman sanan englanniksi, olin tosin niin häkeltynyt siitä kaikesta, että tuskin sain mitään järkevää sanotuksi.
Hän sensijaan sanoi, etten ole muuttunut sitten ollenkaan ja ehti kysellä kuulumisia ja muuta, sitten heidän oli mentävä.

Ja sinne hän sipsutteli menemään, korot olivat valehtelematta 15cm ja piukka gobeliini minimekko niin New Yorkia... tai ei ainakaan Oulua ;)
Kauempaa hän kailotti vielä hei heit ja että pidetään yhteyttä. Hyvin amerikkalaista.

No, olihan hän ensimmäinen joka tiesi, että hajustettu kirjepaperi oli suuri hitti vuonna 1986.

6 kommenttia:

  1. Oi ne oli ihania ne hajustetut paperit ja hajustetut pyyhekumit :) Mää sain englantilaiselta kirjekaverilta purkan ja se oli todellinen aarre. Mää en osaa kuvitella, että oma jälkikasvu muistelisi aikuisena oo, mää sain purkan :D Ajattele miten nuorekkaana sää olet säilynyt, kun vuosien jälkeenkin vielä tunnistetaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ne pyyhekumitkin!! :) En yhtään usko, et se oli sitä nuorekkuutta, sama pottapääkampaus varmaan :D Mulla oli vuodet vaikka millaista kampausta, oli pitkää, melkein siiliä, punaista ja vaaleaa ja vasta nyt kolmekymppisenä palasin sitten lapsuuden pottapääpolkkatukkaan perusruskeana. Varmaan aatteli, et ei toikaan ole pitkällä pötkinyt, sama kampaus, sama kaupunki ja osoitekin vaan 100m lapsuudesta ;D Enkä millään ehtinyt selittää, että ollaan asuttu mekin vuosikausia Helsingissä ja muuallakin :) Eipä se haittaa, hassua lähinnä!

      Poista
  2. Ettekö vaihtaneet osoitteita tai facebookprogiileja? Eikö yhtään jäänyt harmittamaan? Minusta olisi varmaan ollut kiva jatkaa tuttavuutta, mutta minulla se on tämä ikä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että pidetään yhteyttä oli hänen puoleltaan fraasi tai jotain small talkia, sellainen heitto vain :)
      Emme tosiaan ehtineet vaihtaa mitään yhteystietoja, minä lähinnä seisoin siis puolet ajasta ihan pöllämystyneenä ;D, mutta kun toisaalta myöhemmin mietin asiaa, että olisi tosiaan voinut fb kautta olla yhteydessä tjn, niin olisihan hänkin sen ehtinyt kysyä ja minut on sieltä paljon helpompi löytää koska etunimi ja paikkakunta on edelleen samat ja kyllähän hänkin olisi voinut etsiä, jos olisi halunnut :) Häntä en sieltä löydä, sukunimeä en tiedä ja etunimi on amerikassa varsin yleinen.
      Hauska tapaaminen, mutta ei minua nyt niin kauheasti jäänyt lopulta harmittamaan vaikka ei siitä sen enempää jatkunutkaan :)

      Poista
  3. Ihan mahtava tarina tämä! Paljon tuttuja elementtejä siitä nuoruuden kirjekaveruudesta ja mikä sattuma että tapasitte noin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli :) Koitin minä sitten etsiä häntä FB:stäkin mutta eipäs löytynyt. Harmi ettei oikein muita vinkkejä ole... :)

      Poista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)