Google Analyticsin seurantakoodi

tiistai 4. joulukuuta 2012

Parisuhteesta parisuhteessa

Katsoin juuri Areenasta Parittomien viimeisen jakson joka mulla jäi ihan epähuomiossa tallentamatta sen tullessa. Harmitti nähdä naisten olevan pääsääntöisesti yksin edelleen ja miksi? Hollywoodin takia. Sitä on niin tottunut näkemään "Ja tyttö sai pojan, happily ever after"-loppuja, että suomalaisen parisuhde-tv:n arki suorastaan läjähtää päin naamaa.
Toisaalta oli kuitenkin mukavaa, että he tuntuivat onnellisilta.
täältä
Mutta oliko heidän odotuksensa epärealistisia?

Ok, myönnän, suurin osa ohjelmassa vilahtaneista miehistä ei olisi läpäissyt minunkaan seulaani sinkkuaikoina, jolloin olin nuorempi. Luulen, että vaatimustaso nousee samaa tahtia iän, tai ainakin kokemusten/itsetuntemuksen kanssa?

Minun miehenikään ei välttämättä läpäisisi yleistä "sinkku-seulaa". Ei ole korkeaa koulutusta, ei siinä mittakaavassa hyvää työpaikkaa, että se työpaikka olisi se ensimmäinen meriitti. Tavallinen duunari, jopa siinä mielessä, että työn puolesta on hyvin tavallinen.

Mies ei myöskään ole sivistynyt/kultturelli, museot, taidenäyttelyt eivät kiinnosta, mielummin tosiaan istuu katsomaan pläjähtelyelokuvaa ja musiikkina hänellä menee se mitä radiosta kuuluu.

ADHDkin löytyy joka saattaisi aika monen pelästyttää pois (?).

No miksi mieheni sitten olisi sinkkumarkkinoilla tavoittelemisen arvoinen? (Jos siis olisi tarjolla, heh heh!)

-on positiivinen, huumorintajuinen, elämäniloinen, hauska, huomaavainen
-luotettava, rehellinen, rohkea
-elättää itsensä ja tarpeen vaatiessa perheensä, vaikka kokonaan, tekee töitä (no ok, tässä kohdassa miinusta siitä, et sehän tekee niitä ihan yli tarpeen...)
-on mukava, siis oikein mukava. Se ei todellakaan ole itsestään selvää. Läheskään kaikki ihmiset eivät ole mukavia. Jos nyt ylistetään oikein kunnolla ;) niin mieheni on sellainen, että kaikki viihtyvät hänen kanssaan, ihmiset sanovat aina, että kyllä tuo sun mies on niin mukava. Mies on sosiaalinen, mutta on muutakin. Jotain sellaista mitä esim. minä en omista. Ei minusta kukaan koskaan sano, että olen mukava. Kyllä minunkin seurassa viihdytään, mutta mies on sellainen... hunajapurkki :D Kerää kuin kärpänen ihmisiä ympärilleen, tekemättä kuitenkaan itse muuta kuin on vaan mukava.

Mutta jos mies vietäisiin sokkotreffeille nyt niin ei nämä asiat ensimmäisenä näkyisi. Tai tuo mukavuus kyllä, se nimittäin jotenkin huokuu miehestä. Mutta nuo muut. Lopputulema Parittomien kaltaisten naisten parissa olisi jotakuinkin: "No olihan se mukava, mutta...."  

 Minä luulen, että sinkkumarkkinoilla on paljonkin näitä mukavia miehiä joista kaivamalla ja tutustumalla saisi esiin niitä parhaita ominaisuuksia. Ja pinta ja ulkonäkö, ne ovat vain pintaa ja ulkonäköä. Vaikea asiahan se on, koska niihin ne silmät ensimmäisenä kiinnittyvät, vaikka kuinka koittaisi kuunnella sydämellään.

Minä samastuin hurjasti sarjan naisiin, vaikka parisuhteessa olenkin. Parikymppisenä olin heidän kaltaisensa ja olin sata prosenttisen varma, että sellaiseksi jäänkin. Minulla ei ollut 50 kohdan listaa jotka miehessä olisi oltava, etsin vain mukavaa, miellyttävää, rehellistä ja sosiaalista miestä.
Ja jos joku olisi silloin sormellaan osoittanut nykyistä miestäni olisin luultavasti ollut aika nihkeä.
Miksi?
Mieheni ei ollut tuota listaa jonka kirjoitin, ei lähellekään, silloin kun me tapasimme. Mieheni oli silloin pätkätöissä epävarmalla alalla, kouhkasi harrastusten parissa sinne&tänne, omasi epämääräisen kaveripiirin/työporukan jonka kanssa asui kamalassa, haisevassa kimppakämpässä ja ainoa mikä ehkä pätee täysin nykyiseen mieheen oli se huumorintaju.

En väitä olevani mikään jalokivibongari joka osasi hioa siitä hiilenpalasta timantin, en todellakaan. Meidän yhteen päätymisemme oli sattuman kauppaa oikein isolla S:llä, jotain mitä en oikein tänäkään päivänä pysty jäsentelemään, että miten tässä näin kävi. Se ei ollut rakkautta ensimmäisestä katseesta (sen olisi estänyt jo se hirvittävä oranssi farkkupaita joka miehellä oli päällään... oranssi!! eikä se ollut edes Expertillä töissä...). Se oli enemmänkin sitä, että ajauduimme yhteen ja jäimme siihen.
Ei kovin romanttista, eihän? ;)

Sitä seurasi kuitenkin aika jossa huomasin kaikki ne miehen hyvät piirteet. Huolimatta oranssista farkkupaidasta ja sen kaverista, ruskeasta kulahtaneesta nahkatakista :) Tai siitä, ettei mies omistanut talvikenkiä.
Jos miehen aiemmin tunteneita uskoo, niin minä olin se joka sai miehessä aikaan muutoksen parempaan. Minusta se ei mene niin, eiköhän se kaikki ollut jo siellä, minä vain satuin osumaan paikalle oikeaan aikaan ;)

Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli tylsää ilman miestä. Halusin kertoa hänelle kaikki ne asiat joita näin ja koin. Halusin, että se on juuri hän joka kuulee ne. Ja sitten tuli Se Rakkaus. Se tunne kun ymmärtää olevansa vain puolikas, ilman toista siinä vieressä on vain tyhjä olo.

En minäkään olisi täyttänyt miesten vaatimuslistaa, varmasti en. Olin epävarma, hieman epänaisellinenkin kai. Itsekseni toimeentuleva, niin rahallisesti kuin sosiaalisesti. En ole koskaan ollut mikään kauheasti seuraa tarvitseva ihminen, nautin liikaa omasta ajasta ja puuhailusta yksin.

täältä
Kaipa me olimme kuin kaksi palapelin palaa joiden ei uskoisi kuuluvan yhteen, mutta jotka kolonsa löytäessään loksahtavatkin täydellisesti paikalleen.

Mies on tehnyt minustakin paljon paremman ihmisen. Olen sosiaalisempi, herkempi (ja uskokaa pois, tämä on vain hyvä asia minun kohdalla!), rohkeampi ja minulla on lapset. 

Meillä mies alkujaan halusi lapsen. En minä, en todellakaan. Pidin lapsista, paljonkin, kunhan ne olivat jonkun muun ja niistä pääsi tarvittaessa eroon (viimeinen on tunne joka valtaa minut edelleen joskus huonompina päivinä...). Koskaan en olisi voinut kuvitellakaan, että lasten saaminen, kasvattaminen ja pelkästään niiden kanssa olemassa oleminen  on tällaista. On niitä huonoja päiviä enemmän kuin kehtaan myöntää. Mutta sitten on myös niitä pieniä pehmeitä käsiä poskilla samalla kun saa märän pusun ja rakkauden tunnustuksen. On niitä yöllisiä pieniä jalkoja tepsuttamassa "äitin kainaloon", on niitä voitokkaita hetkiä kun lapsi oppii ja osaa ja niitä hetkiä kun lapsi katsoo omaa äitiään ilmeellä jolle ei kai ole keksitty edes sanaa... rakkaus on liian pieni sana siihen. Ja uskon ja toivon, että minä katson samalla ilmeellä lapsiani :)

Menikö pateettiseksi? ;D No, laitetaan hyvän, stressittömän aamun piikkiin ja loppuviikosta olevan pikku lomareissun piikkiin jota odotan kovasti jo! Ja ehkä osansa on myös sillä, että piakkoin olemme olleet sen 10 vuotta yhdessä ja vaikka välillä on ollut vaikeampaa kuin haluaisin muistaa, niin kuitenkaan en koskaan haluaisi vaihtaa juuri tätä elämää mihinkään muuhun.

Päivitys: Turha luullakaan, et se mies sai kauaa pitää sitä oranssia kauluspaitaa tai sitä nahkatakkia. Jotain rajaa sentään!!

2 kommenttia:

  1. Mää tykkään kauheasti aina näistä sun päivityksistä, mutta tämä oli kyllä aivan mahtava!

    VastaaPoista

Kerro jotain, se ilahduttaa :)