Google Analyticsin seurantakoodi

maanantai 5. marraskuuta 2012

Se ei ole OK.

Olen usein ollut tilanteessa, jossa olisin halunnut tukea ja apua. On ollut sairasteluita, onnettomuuksia ja niistä toipumisia, työpaikan menetystä, kaikenlaista. Minä olen vain siinä vaikea ihminen, etten pyydä apua. Joskus myöhemmin kaverit ovat sanoneet, että olisinhan minä auttanut, mikset kertonut?

Niin, miksi en? En oikeastaan osaa sanoa. Jo pienenä, ala-asteella, pari vuotta kestänyt koulukiusaaminen oli asia josta en kertonut, sieltäkö se kumpuaa? Se loppui siihen, että nousin fyysisesti pahinta kiusaajaa vastaan, siitä en ole ylpeä. Olisi se varmasti loppunut fiksummin jos olisin kertonut jollekin aikuiselle. Omalle äidilleni, joka on minulle edelleen hyvin läheinen, miksi en sanonut sanallakaan, vaan esitin vahvaa ja itkin itkuni kotimatkalla jotta kotiin tullessa voisin näyttää iloista naamaa. Opettaja oli vanhan kansan miehiä, hän tiesi kiusaamisesta, mutta hänen mielestään "lapset selvittävät lasten asiat keskenään".
Tämän takia olenkin erittäin iloinen oman Esikoisen opettajan hyvin hyvin tiukasta kurista ja kontrollista kiusaamisen suhteen.
Toki huokaisin minäkin, entinen koulukiusattu, kun pojalta tuli ensimmäinen lappu koulusta kiusaamisasioissa viime viikolla. Kyseessä oli tilanne jossa poika oli parin muun pojan kanssa heittänyt pallolla tyttöihin päin. Keneenkään ei ollut osunut, mutta teko oli tahallinen, poikakin myönsi sen, "Haluttiin vähän kiusata".
Tämä yksittäinen tapaus ei ole vielä hälyttävää, ei edes opettajan mielestä, mutta se, että asiaan puututaan heti, se ettei minkäänlaista häiriköimistä tai kiusaamista hyväksytä, lämmittää minun mieltäni. Olisipa joku puuttunut minunkin tapauksessani, vaikka ylireagoinut, sekin on niin paljon parempi kuin aikuinen joka kääntää päänsä ja jatkaa asioitaan tai juttelua toisen aikuisen kanssa, vaikka lapsella tai nuorella siinä lähellä on silminnähden hätä.

Minua ei kiusattu fyysisesti, mutta henkinenkin on aivan yhtä paha. Se, että rinki sulkeutuu jos kuljet lähellekään. Se, että sinua vältellään, koska sinulla on kirppuja vaikka todellisuus on aivan toista, joku vain on saanut suurimman osan koulusta uskomaan siihen, sinuun pidetään siis todella pitkää välimatkaa, kunnes asia on "vanha vitsi", sitten keksitään jotain uutta. Opettajalle kerrotaan sinun luntanneen kokeessa viereiseltä oppilaalta, vaikka et ikinä uskaltaisi edes tehdä niin. Luokkaretkellä kukaan ei istu viereesi bussissa, toiset istuvat mieluummin kolme kahden paikalla.

Voi kun aikuiset avaisivat silmänsä! Puuttuisivat asioihin! Vaikka minusta tuntuukin, että nykykoulussa asiat ovat vähän paremmin ja monikulttuurisuus ja ihmisten erilaisuus enemmän arkea lapsillekin niin silti näistä asioista pitäisi puhua enemmän ja jokaisen äidin ja isän pitäisi pitää silmänsä auki. Oma lapsi voi näyttää todella reippaalta, voi lähteä reippaasti aamulla kouluun, mutta onko hänellä kavereita, oikeaa ystävää, sitä jonka kanssa voi kulkea välitunnilla.
Ja onko näin oikeasti vai sanooko lapsi vain sen kotona, jotta äiti ei huolestuisi?
Koulun ja kodin välillä voi pitää yhteyttä, kysellä siltä opettajalta, että miten minun lapseni pärjää, mitä hän puuhaa koulussa, kuinka hänellä menee?

Ja niissä pihaleikeissä, on välillä aivan ok käydä vilkaisemassa ikkunasta tai vaikka ihan siinä pihallakin "muuten vaan", aina ei kannata luottaa oman lapsensa kyllä osaavan, porukassa fiksumpikin lapsi sortuu välillä tyhmyyksiin.

Tällaisia ajatuksia tälle aamulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro jotain, se ilahduttaa :)